Tekoäly on tulossa monella tavalla myös musiikkiin, etenkin populaaripuolelle ja elokuvamusiikkiin, mutta ei siltä voi välttyä taidekaan – varsinkin, jos kone oppii myös luomaan. Tästä on tulossa juttua syksyn Rondoihin, mutta sitä odotellessa ajattelin testata, miten ChatGPT kirjoittaisi pääkirjoituksen musiikkilehteen. Aiheeksi sopi kesän klassisen musiikin festivaalit, niiden ongelmat ja haasteet ja yleisön konservatiivisuus. Tulos sisälsi tutun tuntuisia ajatuskulkuja:
”Festivaalien ongelmat eivät liity ainoastaan taiteellisiin valintoihin tai ohjelmiston monimuotoisuuteen. Ne kumpuavat myös yleisön konservatiivisista odotuksista ja taipumuksesta pysyä tuttujen ja turvallisten teosten parissa. Tämä asettaa haasteita festivaalien taiteellisille johtajille. Heidän tulisi rohkeasti ottaa riskejä ja esitellä uusia teoksia sekä musiikkityylejä. Samalla heidän on pidettävä mielessä klassisen musiikin rikas perintö ja arvostus, jota yleisö ansaitsee”, ChatGPT kirjoittaa. Kone päättelee, että ”festivaalien olisi tärkeää toimia foorumeina, joissa yleisö voi avartaa musiikillista maailmankuvaansa ja kokea unohtumattomia hetkiä”.
Miten yleisö kiinnostuisi uusista teoksista, ellei sitä kasvateta uteliaisuuteen?
Aika loogisia päätelmiä. Eivät festivaalit silti kokonaan tutun ja turvallisen vankeina ole, sillä kyllä useimmilla niistä on tarjolla myös kekseliäitä yhdistelmiä ja uusia säveltäjänimiä. Tässä lehdessä esitellään teemojen rakentelutapaa eri festivaaleilla. Taiteellisten johtajien työ kertoo laajasta ohjelmiston tuntemuksesta ja assosiaatiokyvystä, vaikka joskus kaveripiirin työllistäminen tuntuukin menevän sisällön visionäärisyyden edelle. Pitäisikö musiikki-instanssien palkata enemmän suunnittelun ammattilaisia taiteilijajohtajien sijaan? Risto Niemisen kaltaista rautaista taidehallinnon osaajaa on Helsingin juhlaviikoilla hänen jälkeensä jääty kaipaamaan.
Orkestereissa suunnittelusta vastaa yleensä ylikapellimestari, ja koska he poikkeuksetta luovat kansainvälistä uraa ja sitä kautta tuntevat laajalti kenttää, se myös näkyy ohjelmistoissa. Repertuaariin ja kenttään eri kautta perehtyneen kuraattorin näkökulma voisi silti edesauttaa uusiutumista. Sellaisia ei paljon Suomessa ole, mutta ulkomailla kylläkin. Ulkopuolelta voisi paremmin nähdä myös sisäsiittoisuuden vaarat, mitä tulee esimerkiksi väitettyyn suurten agentuurien valta-asemaan vieraiden rekrytoinnissa.
Kansallisoopperassa suomalaisten laulajien tai kapellimestarien pitkä perinne johtajina katkeaa vihdoin elokuussa, kun ensimmäinen ohjaajataustainen ja ylipäätään ulkomaalainen, Thomas de Mallet Burgess, astuu johtoon. Häneen kohdistuu suuria odotuksia. Lilli Paasikiven kausi jätti kirjavan kuvan. Tärkeitä ohjelmiston osa-alueita kuten barokkiooppera ja ulkomainen nykyooppera jäi päänäyttämöllä pimentoon. Valinnat olivat usein varman päälle tehtyjä, kiinnostus uusien löytöjen tekemiseen oopperan aarreaitasta oli vähäistä. Miten yleisö kiinnostuisi sille ennalta tuntemattomista teoksista, ellei sitä kasvateta uteliaisuuteen? Onneksi sentään saatiin kolme Kaija Saariahon oopperaa, huippuna Inoocence. Toivottavasti tämä tie jatkuu entistä monipuolisempana.
Harri Kuusisaari
Miten yleisö kiinnostuisi uusista teoksista, ellei sitä kasvateta uteliaisuuteen?