Tätä kirjoitettaessa on vielä auki, miten pitkälle kulttuurin uusi koronasulku jatkuu missäkin osassa maata, mutta jo nyt näyttää siltä, että Suomi on muuta Eurooppaa valmiimpi kulttuurielämänsä jatkuvaan vahingoittamiseen. Useimmissa muissa omikronin kurittamissa maissa esitykset ovat saaneet jatkua, osin rajoitetulla kapasiteetilla ja koronapassin tiukennuksilla – usein vaaditaan kolmea rokotusta ja joskus vielä testiä senkin päälle – mutta jatkuvat kuitenkin. Muualla näköjään opitaan elämään koronan kanssa, kun uusia aaltoja ja variantteja tulee jatkossakin. Suomi sen sijaan tuntuu juuttuneen päätöksenteon sekoiluun, joustamattomaan byrokratiaan ja lainsäädännöllisiin ongelmiin
Freelancerit on sysätty jälleen kerran Murmelin päivään, samanlaisena toistuvaan painajaiseen, ja pitkäjänteinen suunnittelu on mahdotonta. Pahiten tämä puree oopperan kaltaisiin isoihin ja monia muuttujia sisältäviin projekteihin, joita täytyy valmistella vuosia etukäteen. Tässä tilanteessa voi tietenkin olla epäreiluaA alkaa vaatia alalta uudistumista, mutta nyt puhunkin tulevaisuudesta.
Ohjaaja ja teatterinjohtaja Erik Söderblom esittelee tässä lehdessä idean alueoopperoiden tuotantojen tehostamiseksi keskitetyllä kiertuesysteemillä. Oopperan näyttämölle viemisen taide ei ole meillä niin ainutlaatuista, etteikö sitä voisi tehdä kevyemmällä semi-concertanten periaatteella myös konserttisaleissa. Samaa tuotantoa voisi hyvin kierrättää eri kaupungeissa – oma orkesteri, erilaiset olosuhteet ja vaihtuvat solistit toisivat kyllä paikallista väriä. Näin saataisiin säästöä, lisää esityksiä (niiden myötä myös enemmän töitä laulajille) ja ohjelmiston vaihtelevuutta.
Keskitetty kiertueooppera voisi antaa vihdoin tarpeeksi vahvan vaihtoehdon Kansallisoopperalle. Kilpailulle on tarve, sillä oopperakulttuuri on liikaa yhden talon politiikan varassa. Vapaat seurueet – aktiivisimpana Opera Box – ovat jo tuoneet vakuuttavan panoksensa siihen, mutta yhteistyö ja Suomen orkesteriverkoston tehokkaampi hyödyntäminen olisivat paikallaan.
Kansallisoopperassa ollaan tänä keväänä käännekohdassa, sillä sen uusi hallitus aloittaa toimintansa, ja samalla käynnistyy uuden taiteellisen johtajan hakuprosessi. Haku olisi toteutettava substanssiosaamisen ja visioiden ehdoilla, sillä ooppera kaipaa taiteellista terästäytymistä viime vuosien jokaiselle jotakin -linjan sijaan. Lilli Paasikivi on ollut hyvä shoppailija: muualta vuokratut tuotannot ovat usein olleet parhaita, mutta omissa anti on ollut epätasaista. Tahmeaa viihteellisyyttä on tarttunut mukaan. Viime syksynä Oopperan kummitus -musikaali haukkasi leijonanosan koko kauden esityksistä.
Paasikivi on lyönyt laimin kokonaisia ohjelmiston osa-alueita, kuten barokkioopperan ja ulkomaisen nykyoopperan. Jälkimmäisen osalta eivät ole kelvanneet edes tärkeimpien uutuuksien (George Benjamin, Thomas Adés, John Adams ym.) kiertävät tuotannot. Ainut poikkeus taisi olla Michel van der Aan Blank out. Taiteellisesti painokkaammat suomalaiset uutuudetkin ovat jääneet vähiin – lähinnä Kaija Saariahon ja Sebastian Fagerlundin oopperoihin. Uskallusta ja visiota on puuttunut. Kauden loppusaldo jää Ringin jatko-osien myötä arvioitavaksi, mutta kuka Paasikiven seuraajaksi? Suomalaisista laulajista kansainväliselle huipulle kuuluva Mika Kares olisi hyvä vaihtoehto, mutta uhraako hän uransa kukkeinta vaihetta? Entä sekä ohjaajana että johtajana meritoitunut Kasper Holten? Hän tuntisi Kööpenhaminan kaudeltaan skandinaavisen systeemin mutta omaa kokemusta myös kansainvälisestä huipputalosta Lontoosta. Nämä vain esimerkkeinä siitä tasosta, jolle rima täytyy asettaa.
Harri Kuusisaari