Itsenäisyyden juhlavuoden vietto alkaa, ja Helsingissä Mannerheimintie muuttuu tanssilattiaksi. Varsinaisena juhlapäivänä 6.12. satahenkiset kuorot esittävät yhtä aikaa sadassa kirkossa Sibeliuksen Finlandia-hymnin. Sitä rataa. Suomi 100 -tapahtumien pääteemana on ”yhdessä”, ja kaikki mukaan -periaate myös näkyy. Projektinsa voivat siniristilipulla leimata niin kyläkuorot, harrastajateatterit, iskelmälaulajat kuin taidelaitoksetkin. Kaiken ei ole tarkoituskaan olla merkittävää – pääasia, että aktivoidutaan.
Demokraattisissa karkeloissa hukkuvat helposti ne projektit, joissa on yritetty vakavissaan avata kansallisen identiteetin ja siihen väistämättä nivoutuvan kansainvälisyyden teemoja. Kauhukuvana etukäteen oli se, että juhlista tulee ympäröivältä maailmalta sulkeutuvan ja rintojaan röyhistelevän suomalaisuuden pönötysbileet. Tätä on ainakin yritetty välttää. Monikulttuurisuus saa ohjelmissa sille kuuluvan roolin, vaikka sitä olisi ainakin musiikin puolella voitu korostaa vielä enemmän – tuoda esiin kohtaamisen kemioita ja vuorovaikutuksen kanavia. Sibelius-Akatemian ja Juilliard Schoolin yhteinen orkesteri toki on sellainen.
Taidelaitosten ja -ryhmien osalta vuosi ei ainakaan kevään osalta näytä tuovat paljoakaan sellaista, mitä ne eivät tekisi muutenkin. Hankerahoitusta ovat saaneet mm. vapaat oopperat, jotka jälleen kerran ovat tuomassa paraatin kansallisia suurhenkilöitä. Mannerheimin lisäksi nähdään ainakin Lars-Leevi Laestadius, Abraham Ojanperä, Aino Ackté ja Paavo Ruotsalainen. Turussa helmikuussa esitettävä Die Kalewainen in Pohjola on kiinnostava historiallisena löytönä. Musikaaleissa Myrskyluodon Maija kohtaa Tom of Finlandin, eli vähemmistöjen asiakin on hoidettu.
Aihevalikoima kertoo menneisyyteen katsomisesta. Missä ovat nykypäivän näkökulmat? Niitähän on nähty viime aikoina oopperassa runsaastikin (joskaan ei päänäyttämöillä), mutta nähtävästi Suomi 100 ei ole oikea konteksti. Onneksi mukaan on päässyt myös Kokkolan oopperakesän tuoma Suomen ensiesitys Meyerbeerin Pohjantähdestä. Siinä on laajempaa taiteellista motivaatiota. Useimmat festivaalit eivät ole vielä ilmoittaneet ohjelmiaan. Oikeilla jäljillä on ainakin Mäntän Musiikkijuhlat, joka ilmoittaa katseen olevan vuodessa 2117.
Musiikilla on ollut tärkeä rooli kansallistunnon herättäjänä, ja vastalahjaksi se on saanut yhteiskunnalta muita taiteita paremmat rakenteet. Toinen näkökulma on se, että miksi 1900-luvun alun musiikkielämässä niin luonnollinen kansainvälisyys muuttui ovien sulkemiseksi, omaan napaan tuijottamiseksi ja Sibelius-kultiksi. 1920-luvun modernistisäveltäjien – Raitio, Pingoud, Merikanto – kohtalo ja pitkälle yli vuosisadan puolenvälin ulottunut ahdasmielisyyden aika ovat esimerkkeinä kansallistaide-ajatuksen pimeistä puolista.
Se maailman avautuminen ja lahjakkuuden kumulaatio, joka 1980-luvulla alkoi, on nykyisen musiikkielämän tason ja rikkauden edellytys. Kaija Saariahon ja Susanna Mälkin tuore voittokulku New Yorkissa on suuri asia, myös sukupuolinäkökulmaa ajatellen, mutta eivät he ole siellä Suomen edustajina vaan alansa huippuammattilaisina. Sellaisia kehittyy henkisesti avarassa ja kansainvälisiä virikkeitä ja kontakteja tulvivassa ilmapiirissä. Miltä Suomen tila tässä mielessä näyttää? Sitä olisi juhlien lomassa hyvä pohtia.