Festivaalikesä alkoi erikoisella episodilla, kun Pori Jazzin vasta nimitetty toimitusjohtaja sai potkut seitsemän tuntia (!) sen jälkeen, kun hänen homovastaisia kommentteja sisältänyt haastattelunsa tuli julki. Festivaalin hallitus teki mitä tehtävissä oli, mutta sen olisi pitänyt mennä johtopäätöksissään pidemmälle ja erottaa myös itsensä, sillä se oli toimitusjohtajan nimittäjänä sotkun suurin syyllinen. Miten tällaisia rekrytointeja pääsee edes tapahtumaan? Taidelaitoksen ja -festivaalin johdossa pärjää vain hyvin harvoin sellainen henkilö, jolla ei ole alan substanssiosaamista ja siihen kytkeytyvää arvopohjaa – vaikka entiset taiteen tulisielut korvautuisivatkin virtaviivaisilla hallinto- ja markkinointityypeillä.
Porista tuli myös toinen ikävä uutinen, sillä sen oopperayhdistys teki konkurssin.Kaksi suurta tuotantoa, Sallisen Ratsumies ja uusi nukketeatteriooppera olivat liikaa yhdelle vuodelle, kun yleisöä ei riittänyt. Kyse oli tietenkin taitamattomasta budjettisuunnittelusta, mutta taiteellisesti kunnianhimoisen riskinoton kostautumista täytyy silti aina surra. Juuri rohkeista tekijöistä kentällä on pulaa. Pitäisikö alueoopperoiden liittää yleisökasvatus tiiviimmäksi osaksi toimintaansa? Kuka sen silloin maksaisi?
Onko yhteistuotannoissa ratkaisu vapaiden ryhmien ongelmiin?
Heti Porin perään tuli tieto Kokkolan oopperayhdistyksen päätöksestä lopettaa toimintansa. Se on ikävää koko kentän kannalta, sillä Anu Komsin, Sakari Oramon ja kumppaneiden projekti on tuonut alalle raikkaan tuulahduksen satsaamalla teatterillisesti kekseliäsiin tuotantoihin, kantaesityksiin ja ohjelmiston katveeseen jääneisiin teoksiin. Idealismia ei ole puuttunut. Viimeisin urotyö, Suomen ensiesitys Meyerbeerin Pohjantähdestä menestyi hyvin, mutta reki osoittautui silti liian raskaaksi vetää kansainvälistä uraa tekeville taiteilijoille.
Kokkolan kaupunki ei missään vaiheessa oikein nähnyt, millaista aarretta sille tarjottiin hopealautasella. Vähäisetkin avustukset olivat tuskan takana kunnallisessa päätöksenteossa, ja niistä puuttui jatkuvuutta. Nyt Kokkola jää paitsi ainutta klassista kesätapahtumaansa ja kulttuurielämänsä rikastajaa. Olisiko siltikin kannattanut tulla askeleen vastaan niin, että huipputaiteilijat olisivat saaneet keskittyä taiteentekoon rahankeruun sijaan? On helppo tapa väistää arvovalintoja sanomalla, että kaikilta täytyy leikata.
Samalla kun alueoopperoissa tuntuu käyvän kato, Helsingissä on syntynyt koko joukko uusia oopperaryhmiä, jotka ammentavat nuorten tekijöiden energiasta. Ne täyttävät tärkeää tehtävää uraansa aloittavien laulajien ja muusikoiden työllistäjänä, kun Kansallisoopperakin on luopunut ensemblestään. Onneksi yksi ryhmä on syntynyt myös Itä-Savoon.
Viime Rondossa Helsingin Koomisen oopperan vetäjä Laura Åkerlund kertoi satsaavansa kansainvälisiin yhteistuotantoihin, jotka kiertävät eri puolilla Eurooppaa, ja kustannukset jaetaan. Tämä ei vain mahdollista vaihtoehtoista ohjelmistoa vaan jopa edellyttää sitä – perus-Puccineilla ei kannata kierrellä. Ajatus on hyvä, ja myös muut vapaat ryhmät ja festivaalit voisivat kallistaa sille korvaansa. Jos kerran julkinen tuki ei kasva, on pakko miettiä vaihtoehtoja sille, että jokainen tekijä kyhjöttää omassa nurkassaan ja anoo apurahoja projekti kerrallaan. Hedelmiä pitäisi saada jakoon ja talouspohjaa laajemmalle.
PS Tämä Rondo on kaksoisnumero. Seuraava lehti ilmestyy 31.8. hyvää festivaalikesää!