Suomen musiikkikoulutuksen ylin aste on ollut viime vuodet melkoisessa turbulenssissa ilman, että kenelläkään tuntuu olevan kokonaiskuvaa alan tarpeista. Ammattikorkeakoulut tekevät omia leikkauspäätöksiään ministeriön kuristusotteessa. Joensuussa ja Lahdessa musiikin amk-opetus on loppunut tykkänään. Jyväskylässä se on kuihtunut perin kalpeaksi, ja oppilaitos on joutunut käymään oikeutta opettajien irtisanomisista. Metropoliassa taidemusiikin asema on ollut jo niin pitkään hutera, että sopii ihmetellä, miten henkilökunta jaksaa. Ja se oli sentään aikoinaan alan yksiköistä halutuin. Nyt sen opettajia yrittää paeta Helsingin konservatorioon, joka jatkaa klassisen musiikin vaalijana.
Tampere on ollut mielikuvissa se suuri mahdollisuus, jonne voitaisiin luoda kilpailukykyinen ja vetovoimainen alan keskus – jopa kilpailevan musiikkiyliopiston siemen. Hyvään vauhtiin siellä päästiinkin: luotiin jatkumoa yli laitosrajojen musiikkiakatemia-nimikkeellä, oli orkesteritoimintaa, pianolaboratoriota, musiikkiteatteria, sävellyksen pääaineopetusta. Nyt tuntuu, että kehitykselle on pantu Tampereellakin stoppi. Kirkkomuusikoiden ja säveltäjien pääainekoulutus on lopetettu, samoin musiikkiteknologian. Oppilaitos kertoo keskittyvänsä pedagogikoulutukseen ja yhdistävänsä sävellyksen opetusta siihen.
Työllisyys on tietenkin sana kaiken takana, myös ministeriössä. Muusikon linja on koettu ammattikorkeissa ongelmallisena sen vuoksi, että se ei anna muodollista kelpoisuutta – klassisella puolella taso ei riitä orkesteripaikkojen saamiseen, ja rytmimusiikissa vain harvasta tulee hittibiisien nikkari. Samalla voi todeta, että takana ovat nekin ajat, jolloin musiikkipedagogin paperit olivat varma tae työpaikasta. Ainoastaan taidot ja luovuus ratkaisevat musiikin alan markkinoilla. Pedagogin koulutus ei saa olla pelkkä turvaverkko, vaan opettajan työhön on oltava todellinen kutsumus ja into.
Pedagogin tutkinto vaatii runsaasti yleisiä opintoja, jotka ovat pois soittamisesta tai säveltämisestä. Voi kysyä, miten pitkälle muusikon ja opettajan taitoja voi eriyttää toisistaan. Eikö juuri tinkimätön ja kunnianhimoinen kamppailu oman soittonsa, laulunsa ja säveltäjyytensä kanssa ole se, joka muodostaa ihmisessä taiteellisen kokonaisnäkemyksen, jota voi välittää muillekin? Tarjoavatko nykyiset koulutusputket tekemisen palon toteutukseen käytännön mahdollisuutta ja henkistä tilaa? Pelkään pahaa.
Ainahan voi toki sanoa, että menkää Sibelius-Akatemiaan, jos on solistisia ambitioita. Tämä vaihtoehdottomuuden tie on onneton. Vanhan konservatoriosysteemin aikanakin oli alueellisia voimakeskuksia – kuten vaikka Tampereen trumpettiluokka, josta tuli suuri osa maan nykyisistä ykkösorkesterien trumpetisteista. Maakuntaorkesterien muusikot löytyvät nykyisin useammin ulkomailta kuin seudun omasta oppilaitoksesta. Tämä kertoo tietenkin vaatimustason noususta orkestereissa mutta samaan aikaan muusikkouden arvon laskusta koulutuskentällä, vaikka opetuksen status nimellisesti on noussutkin.
Hyvä opettaja pystyy luomaan buumin vaikka korpeen. Kreeta-Maria Kentala loi Pietarsaaren Noviaan barokkimusiikin mestarikoulutuksen, jollaista ei Sibelius-Akatemiakaan ole kyennyt tarjoamaan. Oulussa Soile Isokoski opettaa laulajia – ja varmasti tinkimättömällä eetoksella. Tällaisia vetovoimatekijöitä ammattikorkeakoulujen pitäisi etsiä sen sijaan että keskitytään pelkkään kustannustehokkaaseen pedagogin paperin metsästykseen. Uskon, että taiteellisesti vireästä ja kannustavasta oppilaitoksesta kasvavat myös parhaat opettajat.