Seikkailu Mozartin keskeneräiseksi jääneen Requiemin parhaan mahdollisen esitysversion parissa jatkuu. Uusin yrittäjä teoksen kokoonparsijana on nuori ranskalainen säveltäjä Pierre-Henri Dutron, jonka versio soi marras-joulukuussa René Jacobsin, Freiburgin barokkiorkesterin ja RIAS-kamarikuoron kiertueella Keski-Euroopassa.
Mozartin kuoleman jälkeen tämän oppilaan Franz Xavier Süssmayrin tekemät täydennykset ja kokonaan säveltämät osat Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei ovat herättäneet tyytymättömyyttä, ja moni musikologi on palannut Mozartin luonnosten pariin löytääkseen aineksia parempaan. Tähän mennessä on kuultu Franz Beyerin (1971) ja Robert Levinin (1994) tekemät soitinnuskorjaukset sekä Richard Maunderin (1988), Duncan Drucen (1993) ja Benjamin-Gunnas Cohtsin (2013) versiot, joissa on uudelleen sävellettyjä osia.
Pierre-Henri Dutronin retusointi on kaksitasoinen: ensimmäisessä ”Süssmayr remade” –versiossa hän tyytyy korjailuihin, mutta tulossa on rakenteen uusiksi paneva versio. Hän on sitä mieltä, että Kyrien paluu lopussa ei ollut Mozartin tarkoitus, vaan viimeinen sana pitää antaa Lacrymosan neliääniselle Aamen-fuugalle, jonka luonnokset löydettiin 1960.
Mitään vallankumousta nyt kuultu versio ei teoksen esitystraditiossa merkitse. Dutron on lähtenyt siitä, että Requiem on tehty kuorostemmojen ehdoilla, ja orkestraation tulee tukea sitä säästeliäästi ja hienostunein värein. Esimerkiksi alussa hän jättää korkeat puhaltimet kokonaan pois, jolloin basettitorvien ja fagotin tumman melankolinen sointi korostuu.
Paljon on tietysti kiinni esityksestäkin., miten Requiem toimii. Itse kuulin Jacobsin tiimin kiertueen konsertin Berliinin Filharmoniassa. Jacobs lähestyy sitä rivakoin tempoin ja raskauden ja mystifioinnin pois pyyhkien. Esimerkiksi Offentoriumin fuugat olivat iloista tanssahtelua, mikä ei ollut yhtään pois jyhkeämpien osien suorasukaisesta dramaattisuudesta.
Nykytutkimus on hylännyt myytin siitä, että Mozart olisi säveltänyt teosta omaksi sielunmessukseen, johon hän olisi kuolinvuoteella tihruttanut viimeisimmät sydänverensä. Eteenpäin katsova pontevuus korostui myös loistavan RIAS-kamarikuoron laulussa, Freiburgin barokkiorkesterin kuulaissa soinneissa ja solistikvartetin (Sophie Karthäuser, Marie-Claude Chappuis, Maximilian Schmitt, Johannes Weisser) sulautuvassa osuudessa.
Kun päälle kuultiin vielä Haydnin Harmoniamessun rytmi-iloa ja kirkkaita värejä uhkuva esitys, niin saattoi todeta: miten energisoivaa kirkkomusiikki voikaan olla!
Harri Kuusisaari
