Vuonna 1922 valmistuneen toisen viulusonaatin esitti Theodor Adorno Zeitschrift für Musikista vuodelta 1925: ”Siinä on kaksi osaa, jotka nivoutuvat temaattisesti yhteen. Ensimmäinen osa on lähes johdantomainen ja vapaasti sommiteltu; toinen on mittasuhteiltaan laajennettu tanssikappale. Tämä rondo on rakennettu hyvin vapaasti, usein vain sävelmä toistaan seuraten, samalla kun jatkuva liike pakottaa kaiken hämmästyttävästi yhteen. Bartok lähestyy rohkeasti anarkiaa… kaikki huonot tavanomaisuudet on hylätty, hän keskittyy vain olennaiseen.”
Tavanomaisuuksiin ei keskity myöskään Seppo Pohjola (s. 1965) kolmannessa jousikvartetossaan (2000). Hänen kaksi ensimmäistä jousikvartettoaan (1991, 1995) olivat edustaneet ”perinteisemmin” moderni tyyliä, mutta uusi teos pyrki eroon myös avantgardistista odotuksista. Vapautunut teos säntää alussa hilpeään liikkeeseen, jota eivät taltuta lyhyet hitaammat jaksot. Eikä ennakoitua vastakohtaa ilmaannu myöhemminkään: musiikki etenee lopussa salaperäisesti heliseviin pizzicatoihin.
Ludwig van Beethoven (1770-1827) sävelsi vuonna 1808 kaksi pianotrioa op. 70 oleskellessaan ystävättärensä ja neuvonantajansa kreivitär Marie von Erdödyn luona. D-molli-trion vausosa (Allegro vivace e con brio) käynnistyy räjähtävällä unisonoaiheella, josta musiikin tiet erkaantuvat moniin suuntiin.
Hidas osa (Largo assai ed espressivo) on hidas ja impressionistinen. Erikoiset sointitehot ja häälyvät harmoniat ovat antaneet aiheen pianotrion lisänimelle ”Kummitus” (Geistertrio), mutta mitään ikärajoituksia edellyttäviä kauhukohtauksia musiikissa ei esiinny. Finaali (Presto) palaa leikkimielellä ensiosan asetelmiin, joissa iloisesti liruttelevat aiheet saavat vastaansa tanakoita täyslaidallisia koko ensembleltä.
Antti Häyrynen
