Verisistä draamoista hauskanpitoon
Giuseppe Verdi teki kolme Shakespearen näytelmiin perustuvaa oopperaa: Macbeth, Otello ja Falstaff, ja kaikki ne nähdään Savonlinnan oopperajuhlilla kesällä 2016. Macbethin ensimmäisen version (1847) ja Falstaffin (1893) kantaesitysten väliin mahtuvina vuosikymmeninä Verdin musiikkidraamallinen tyyli kehittyi kompaktimmaksi. Hajanaisuudessaankin Macbethissä on synkeää voimaa ja tarttuvia melodioita, jotka luovat emotionaalisesti uskottavia roolikuvia, mutta Otellossa (1887) draaman imu on alusta asti aukoton, ja partituuri poimii tekstin tasoja wagneriaanisella tarkkuudella.
Macbethistä (libretto Fransesco Maria Piave) on kaksi versiota, Firenzeen ja 20 vuotta myöhemmin Pariisiin tehdyt. Verdi kaatoi konventioita jättämällä tenorin sivurooliin ja nostamalla noidat yhdeksi päähenkilöistä. Noitien avauskuoro (Che faceste? Dite su!) tuo esiin groteskin ja demonisen kuvan kimeine äänenväreineen. Noidat antavat Macbethille kuvan mahdollisuuksista. Vallanhimon verisen kierteen päämoottorina on kuitenkin Lady Macbeth, joka manipuloi heikkoluonteista miestään kruunun anastukseen ja murhiin. Nämä usuttavat aikeensa hän tuo esiin jo avausaariassaan (Vieni t’affretta!). Valta ja huono omatunto kuitenkin luhistavat, ja Macbeth alkaa nähdä näkyjä. Viimeisessä, riipaisevassa aariassaan (Pieta, rispetto, amore) Macbeth tunnustaa hävinneensä kunnianhimon vuoksi.
Otellon (libretto Arrigo Boito) kantaesitys oli Milanon La Scalassa 1887. Alun alkaen Verdiä kiinnosti rooleista eniten juonikas Jago, joka manipuloi valtapoliittisten intrigien vuoksi Otellon mustasukkaiseksi ja viimein murhaamaan vaimonsa Desdemonan. Shakespearen näytelmästä puuttuu Jagon demonia, joka kuitenkin on oopperassa draaman peruskivi. Teos alkaa kuoron seuratessa huolissaan Otellon paluuta meren myrskyssä, mutta rantautuminen onnistuu, ja mauri kajauttaa voittolaulunsa (Esultate!). Onnensa kukkuloilla hän ja Desdemona ovat romanttisessa, tähtituikkeen värittämässä rakkausduetossaan (Gia nella notte densa). Jago ilmaisee paholaisen luonteensa uskontunnustuksessaan (Credo in un Dio crudel). Viimeisessä näytöksessä ollaan päästy jo siihen pisteeseen, että Desdemona vaistoaa kuolemansa ja laulaa nuoruuden palvelijaa muistelevan, surullisen Pajulaulun ja Ave Marian.
Falstaff (libretto Arrigo Boito) seurasi 1893, ja sen teksti on yhdistelmä Shakespearen Windsorin iloisia rouvia ja vakavammilta osiltaan Henrik IV:tä. Kantaesityksessään se aiheutti yllätyksen: harva oli kuvitellut, että yli 70-vuotias ja väkevistä draamoistaan tunnettu säveltäjä tekisi säkenöivän komedian. Sir John Falstaffin monologi (jossa hän ilmoittaa, ettei tarvitse kunniaa – ”se on vain sana, joka lentää pois”) tuo kuitenkin päähenkilölle syvempää luonnetta, eikä hän ole mikään farssihahmo. Perimmiltään Falstaff on kuitenkin yhteisöä analysoiva ensemble-ooppera, ja loppufuuga kiteyttää sen sanoman: ”Koko maailma on pilaa”. Harri Kuusisaari
