Risto-Matti Marin on erilaista tietä kulkenut pianovirtuoosi. Perusohjelmiston ohella on soittanut ja tutkinut paljon pianotranskriptioita ja tuonut esiin uutta musiikkia. Erityisen tiivis yhteistyö on muodostunut säveltäjä Matthew Whittallin kanssa. Hän hakee ohjelmissaan ehjiä kokonaisuuksia. Esimerkkinä tästä on syyskuussa 2016 ilmestynyt uuden levynsä Gateways, jossa kolmea klassikkoteosta yhdistää sävel g. Se toimii porttina eri säveltäjien maailmoihin.
”Olen aina ihaillut Schubertin c-molli-impromptun introa, joka on tiivistetty äärimmilleen. Levyn päättävä Listzin h-molli-sonaatti alkaa myös yksittäisestä g-sävelestä. Levyn avaa Bach-Lisztin fantasia ja fuuga g-molli, jonka viimeinen sointu sisältää täsmälleen samat g-sävelet kuin Schubertin ensimmäisen impromptun alku”, Marin kertoi Rondossa 2/2016.
Levynsä esittelytekstissä Marin jatkaa Schubertin impromptun analysointiaan: ”Yksinäinen g-oktaavi virittää kuuntelemaan yksittäisen äänen sointeja ja sen vaimenemista. Se on esirippu reaalitodellisuuden ja musiikillisen fantasiamaailman välillä. Siinä soi koko se melankolia ja arjen ulottumattomiin kurottava syvyys, josta koko teos ammentaa ilmaisunsa.”
Schubertin impromptut huokuvat Marinin mukaan sekä melodista kauneutta että sellaista ilmaisun syvyyttä, että teokset ovat ansaitusti olleet osa pianomusiikin suosikkiohjelmistoa. Hän vertaa niitä Mozartin teoksiin: molemmat ovat helposti lähestyttäviä, mutta lähemmin tarkasteltuna teosten erityiset hienoudet tulevat esiin ja paljastavat pinnan alla olevan perinpohjaisen kauneuden.
”Schubertilla oli vaikeuksia saada pianokappaleitaan kustannetuksi. Niiden tyyli oli intiimi ja kaukana virtuoosipianistien suosimista bravuurikappaleista. Impromptut olivat kuitenkin kustantajien näkökulmasta pianoteknisesti hankalia markkinoitaviksi kotimusiikkina.”
Pianosovitusten historiaan Marin on perehtynyt syvällisesti. Hän muistuttaa, että niiden avulla ihmiset voivat 1800-luvullakotonaan tapailla orkesteri-, ooppera- tai vaikka urkusävellyksiä.
”Barokkisovitusten kautta haluttiin toisinaan myös muokata alkuperäiskappaleista esteettisesti hieman modernimpia ja ajankohdan yleisölle helpommin sulatettavia”, hän kirjoittaa levyn esittelyssään. Franz Lisztin vuonna 1869 kirjoittamaa pianosovitus Bachin urkufantasiasta ja fuugasta g-molli hän pitää kaikin puolin onnistuneena:
”Siinä yhdistyy Bachin alkuperäisteoksen musiikillinen paino ja taidokkuus Lisztin ymmärrykseen Bachin musiikista, pianon soinnista ja soittotekniikasta. Fuugassa Liszt on kajonnut mahdollisimman vähän Bachin alkuperäistekstiin, mikä haastaa pianistin kyvyt varsinkin kun alun perin jalkiolle kirjoitettu stemma pitää soittaa käsillä muiden sävelten lisäksi. Urkujen soinnin imitoiminen pianolla vaikuttaa olleen Lisztin sovituksellinen päämäärä.”
Levyn päättävä Liszin h-molli-sonaatti yhdistää äärimmäistä virtuositeettia syvälliseen, jopa filosofiseen sanomaan.
”Sonaatin aloittavat yksinäiset, jännitteiset g-oktaavit, joista pian räjähtää ilmoille mahdollisesti Goethen Faustin riivattua hahmoa luonnehtiva teema. Lisztin sonaatin karaktäärit luonnehtivat elämän ja ihmisyyden dualismia – kaunista ja rumaa, hyvyyttä ja pahuutta, maallista ja pyhää, elämää ja kuolemaa. Teoksen lopussa onkin toisenlainen portti, josta kuulijan ajatukset johdatetaan pois tästä maailmasta kohti tuonpuoleista”, Risto-Matti Marin kirjoittaa.
