Arto Norasta voi luonnehtia suomalaisten sellotaiteilijoiden doyeniksi, ammattikunnan vanhimmaksi. Noras on ollut sekä muusikkona että opettajana suomalaisen sellotaiteen lipunkantaja ja kansainvälisen menestyksen jäänmurtaja.
Sukupolvensa toisen merkittävän sellistin, Erkki Raution, tavoin hän oli Yrjö Selinin oppilas, mutta siinä missä Rautio viimeisteli taitonsa Pierre Fournierin johdolla, Noraksen sellotaiteeseen painoi ranskalaisen ja teknisesti vaativan leimansa Paul Tortelier (1914-1990).
Kansainvälinen menestys käynnistyi vuonna 1966 Moskovan Tshaikovski-kilpailuista, joissa Noras saavutti toisen sijan – kisan voittaneen Karine Georgianin ura on sittemmin edennyt matalammalla profiililla. 1960-luvun lopulta lähtien Noras oli vuosikausia Suomen menestyksekkäin soitinsolisti, joka kiersi lähes taukoamatta maailman merkittävimpiä konserttilavoja. Vuodesta 1970 hän on toiminut myös Sibelius-Akatemian sellonsoiton professorina.
Noras on leimallisesti sooloesiintyjä, mutta myös kamarimusiikki on ollut uran alusta saakka hänen sydäntään lähellä. Pysyvin muistomerkki tuolle pyrkimykselle on hänen vuonna 1980 perustamansa ja edelleen johtamansa Naantalin musiikkijuhlat. Viulistien Seppo Tukiaisen ja Erkki Kantolan sekä alttoviulisti Veikko Kososen kanssa Noras muodosti Sibelius-Akatemia -jousikvartetin. Monien mieleen ovat jääneet myös varhaisemmat konserttikiertueet pianisti Tapani Valstan kanssa.
Tortelierin hiottu virtuoosisuus ja aristokraattinen ote vastasivat aikoinaan nuoren Noraksen luontaisia taipumuksia. Ne hallitsevat edelleen hänen tulkintojaan ranskalaisesta musiikista. Oman panoksensa siihen toi pianisti Bruno Rigutto, legendaarisen Samson François’n oppilas, jonka kirkkaaseen ja runollisesti valppaaseen soittoon suomalaisyleisö tutustui 1980-luvulla. Noras ja Rigutto muodostivat tasapainoisen duon, joka laajeni trioksi viulisti Jean-Pierre Wallez’n liittyessä joukkoon.
Ranskalainen musiikki edellyttää rikasta sointimaailmaa ja herkkää otetta, mutta samaan aikaan objektiivista, nuottikuvaa musikaalisesti kunnioittavaa lähestymistapaa. Noras ei lähesty teoksia valmiilla resepteillä tai etukäteisillä mielikuvilla, vaan musiikki syttyy elämään ensimmäisestä jousenvedosta lähtien.
Kaiken takana on mahdollisimman hyvä tekninen valmistautuminen sekä duosonaattiin kuuluva vuorovaikutus, joka Noraksen ja Rigutton työskentelyssä muistuttaa usein huipputason tennistä. Tosin tässä tapauksessa molemmat ovat voittajia.
Ludwig van Beethovenin (1770-1827) viisi virallista sellosonaattia ovat kaikkien sellistien lähtökohtana kamarimusisoinnille. Beethovenille duosonaatti oli jatkuvan tutkimuksen ja kehittelyn aihe ja säveltäessään kahta viimeistä sellosonaattiaan op. 102 vuonna 1815 hän oli edennyt kauas klassisen duosonaatin vakiokuvioista.
Molempien sonaattien tavoitteet ovat selkeästi taiteellisia, eivät sosiaalisia tai viihdyttäviä. Musiikin vakavoituminen kuuluu myös soinnissa: sello soi pääasiassa tummasävyisessä matalassa sekä keskirekisterissään. C-duuri-sonaatti op. 102/1 kertoo myös rakenteellaan uudenlaisesta ajattelusta. Toisaalta hitailla johdannoilla varustettu kaksiosainen rakenne tuntuu arkaaiselta, mutta toisaalta säveltäjän katse vaikuttaa suuntautuneen futurististen myöhäisteosten maailmaan.
Gabriel Fauré (1845-1924) muistetaan runollisesta melodisuudestaan, sentimentaalisuutta kaihtavasta herkkyydestään ja pidättyvyydestään, jonka alta voi erottaa laajan tunneasteikon mystiikasta hartauteen. Ensimmäinen sellosonaatti op. 109 vuodelta 1917 kuuluu hänen myöhäistuotantoonsa, vaikka sitä seurasi vielä myöhäisempi, mutta yhtä elinvoimainen sonaatti op. 117 (1921).
Kolmiosainen d-molli-sonaatti on Faurén monien kamariteosten tapaan vuolaasti virtaava, jatkuvasti muunteleva ja tunnelmiltaan elävästi häilyvä ja vaikeasti tavoitettava. Ensimmäinen maailmansota on painanut jälkensä soinnin varjoihin ja paikoin äkäiseen rytminkäsittelyyn. Laaja ja melodinen hidas osa (Andante) on malliesimerkki Faurén taitavasti luomasta hauraasta ja aavistelevasta tilasta, joka kahden soittimen vuoropuhelussa osoittautuu vahvaksi ja elämäntuntoiseksi.
Ensimmäisen maailmansodan aikana valmistunut sellosonaatti kuuluu myös sukupolvea nuoremman Claude Debussyn (1862-1918) myöhäisteoksiin, joissa hän haki esikuvikseen ranskalaisbarokin mestareiden, Couperinin ja Rameaun konsertoivat triot. Debussy halusi teoksillaan osoittaa ranskalaisesta perinteestä kasvavan soitinmusiikin voiman, erotuksena germaanisesta kulmikkuudesta ja kaavamaisuudesta.
Sonaatin ensimmäisen osan huolellinen kontrapunkti voi silti tuoda mieleen myös Bachin mieleen. Toisessa osassa ovat etualalla impressionistiset ainekset, ja sellon leikkivien pizzicatojen sekä ilkikurisen ilmapiirin on ajateltu viittaavan italialaiseen kansankomediaan, commedia dell’arteen. Tauotta seuraava finaaliosa muistuttaa monilla soittimellisilla tehoillaan Debussyn moderniudesta.
César Franckin (1822-1890) viulusonaatti A-duuri on kaikkein uhkeimpia täysromanttisia sonaatteja, joissa soittimellinen loistokkuus kohtaa intiimin paljastavuuden ja tunnustuksellisuuden. Sonaatti valmistui vuonna 1886 häälahjaksi superviulisti Eugene Ysaÿelle, mikä selittää osaltaan neliosaisen sonaatin monumentaalisuutta.
Franckin sonaatin virtuoositekstuuri on osoitettu ennen muuta pianolle, ja ehkä sen vuoksi teosta on sovitettu ahkerasti muille melodiasoittimille, kuten sellolle, huilulle ja alttoviululle. Melodiasoittimen osuus ei ole helppo, mutta sillä tavoin lineaarinen, että se istuu vähäisin muutoksin myös muille soittimille.
Eteerisesti unelmoivasta avausosasta (Allegro ben moderato) edetään kiihkeään, demonisen virtuoosiseen Allegroon. Hidas osa (Recitativo Fantasia) on katsoo syvälle romantiikan sieluun, ja sellon raskasmielistä melodiaa keventävät pianon haaveelliset soinnut. Finaali alkaa viattoman tuntuisena kaanonina, joka kasvaa lopussa lähes sinfonisiin mittoihin.
Antti Häyrynen
