Felix Mendelssohnin (1809-1847) ja Georges Enescun (1881-1955) oktetot jousille ovat nuorten miesten teoksia. Mendelssohn oli oktettoaan op. 20 säveltäessään vain 16-vuotias, mutta samalla kokenut säveltäjä, jolla oli takanaan laaja tuotanto mm. sinfonioita jousille. Siinä missä Mendelssohn sai teoksensa valmiiksi parissa kuukaudessa, 19-vuotias Enescu paini oman oktettonsa op. 7 kanssa puolitoista vuotta.
Molemmilla oktetoilla on kisällinnäytteen luonne, ja kumpikin on omistettu säveltäjien opettajille. Mendelssohn omisti teoksensa viulunsoiton opettajalleen Eduard Rietzille ja Enescu omansa sävellyksen opettajalleen André Gedalgelle. Oktetot on sävelletty kaksinkertaiselle jousikvartetille, mutta molemmilla säveltäjillä oli mielessään rikas orkestraalinen sointi. ”Kaikkien soittimien tulee soittaa tätä oktettoa sinfoniseen ja orkestraaliseen tyyliin. Pianot ja fortet on soitettava merkintöjen mukaan ja korostettava vahvemmin kuin tällaisessa musiikissa on tapana”, kirjoitti Mendelssohn teoksensa julkaisussa.
Enescu puolestaan siunasi Oktettonsa esittämisen kokonaisen sinfoniaorkesterin jousistolla, kunhan kapellimestari osoittaa jotkin jaksot soolosoittajille. Hänen myöhäisromanttinen tyylinsä edellytti myös äärirajoille hakeutuvaa intensiteettiä: ”Uuvuin täydellisesti yrittäessäni työstää teosta, jonka neljästä osasta jokainen kasvaa sellaisiin mittoihin, että se on vaarassa hajota. Ensimmäistä riippusiltaansa joen yli rakentava insinööri ei voisi pelätä enemmän kuin minä aloittaessani nuottien piirtämisen paperille”, kirjoitti Enescu.
Myös Mendelssohnin Oktetossa tunteiden laineet lyövät korkealle. Mutta teokset edustavat myös musiikillista romantiikkaa historiallisissa ääripäissään. Mendelssohnin Oktetto tunkeutuu klassisesta rakenteesta kohti uutta tunteikkuutta, jota kuitenkin säätelee varhaisromanttinen herkkyys ja empatia. Enescun Oktetossa on saavuttu toiselle äärirajalle, jossa tunneilmaisuun on mahdoton lisätä kierroksia suistumatta tonaalisuudesta modernismiin.
Tätä intensiteettiä kasvattaa usein tilanne, jossa teoksia esittää kaksi jousikvartettia, kuten tässä Gringolts-kvartetti ja Meta4. Huipputason ammattiyhtyeetkin innostuvat toisinaan kilpasoittoon, jota tässä tapauksessa tasaa se, että soittajat soittavat kummassakin teoksessa eri stemmoja. Mendelssohnin ja Enescun jousioktetot liikkuvat jännittävästi kamari- ja orkesterimusiikin välissä. Ne ovat myös uljaimpia saavutuksia, mitä tälle harvinaiselle kokoonpanolle on sävelletty, niin ansiokkaita kuin esimerkiksi Ludwig Spohrin ja Niels Gaden jousioktetot ovatkin.
16-vuotiaan Felix Mendelssohnin jousioktetosta ei erotu hapuilua, melodiset ideat ovat kypsiä ja tekniikka viimeisteltyä. Nuorukaisen käsiala paljastuu lähinnä tavallista leiskuvammista tunteista ja riuskasta kerronnasta.
Laaja ja sinfonisesti muotoiltu ensimmäinen osa (Allegro moderato, ma con fuoco) hallitsee koko teosta. Tuliset (con fuoco) tunteet kiidättävät kuulijaa intohimon laineelta toiselle ja etenkin ensiviulu liekehtii virtuoosisesti ylärekisterissään. Mutta kiivaatkaan tunteet eivät riko hienostunutta sointia ja intiimiä lämminhenkisyyttä.
Dramaattisen avauksen vastapainoksi hidasta osaa (Andante) hallitsee alakuloinen balladiteema. Surumieliset äänenpainot huuhtoutuvat kuitenkin hyväilevän sointivirran mukana: säveltäjä tuntuu hukuttavan murheensa melodian suloisesti aaltoilevaan polyfoniaan.
Scherzoa (Allegro) on esitetty usein erikseenkin, ja säveltäjä sovitti sen myös suurelle orkesterille. Osa ammentaa taikavoimansa Goethen Faustin vapunyön kuvauksesta: ”Tuoll’ usva ui ja väikejuovat se viskaa hehkuhelmastaan, ne milloin säikeen luovat ja milloin pursuu virtanaan” (suom. Valter Juva). Salaperäinen keijujen karkelo lepattaa keveästi – hiljaa ja staccato – kunnes ensiviulun ylös pyrähtävän juoksutuksen myötä kaikki katoaa.
Finaali (Presto) yhdistää okteton ainekset loistavaksi päätöskuvaelmaksi. Voimansa tunnossa syöksyvä moniääninen kudos on nuoren Mendelssohnin taidonnäyte, jossa etualalle kohoavat määrätietoinen päättäväisyys ja elinvoimaisuus.
Georges Enescun (1881-1955) Oktetto C-duuri op. 7 kaksinkertaiselle jousikvartetille oli nuoren viulistisäveltäjän voimannäyttö vuodelta 1900. Enescu sulloi sävellykseen kaikki soittajan- ja säveltäjäntaitonsa, joissa yhdistyi romanialainen kansanperinne, saksalainen muotoajattelu ja ranskalainen eleganssi sekä orastava impressionismi.
Oktetto käynnistyy suoraan johtoaiheellaan (Très modéré), jonka melodisessa polveilussa kuuluu balkanilaisen kansanmusiikin alkuvoima. Jatkossa paahteiseen romanttisuuteen sekoittuu alttoviulun arkaainen teema sekä ensiviulun silkkisen kaihoisa ’dor’, romanialaisten omaperäisesti värisevä tunneilmaisu. Enescun kehittely on metamorfoottista: uusia aiheita syntyy kaiken aikaa entisistä.
Toinen osa on merkintänsä mukaisesti palavan innostunut (Très fougueux), mikä pakottaa monimutkaisen musiikin konsertoivaan loistoon. Teoksen läpi seikkaileva mottoaihe vetäytyy hitaan osan (Lentement) lempeästä kehtolaulusta, ilmaantuakseen vasta kappaleen lopulla. Finaali (Moins vite, animé, mouvement de valse bien rythmée) etenee nopeana valssina, yhtenä vuosisadan vaihteen tunnuskuvista, josta Enescun käsissä tulee risteilevien sävelaiheiden ja vapautuvien intohimojen taiturijuhla.
Antti Häyrynen
Levyn ohjelma:
Felix Mendelssohn (1809–1847), Oktetto E-duuri Op. 20 31:03
1. I. Allegro moderato ma con fuoco 13:45
2. II. Andante 6:45
3. III. Scherzo 4:26
4. IV. Presto 6:07
Gringolts Quartet, Meta4
Georges Enescu (1881–1955), Oktetto C-duuri Op. 7 38:36
5. I. Très modéré 12:31
6. II. Même temps 8:04
7. III. Très fougueux 9:03
8. IV. Mouvement de valse bien rythmée 8:58
Gringolts Quartet, Meta4
BIS2447