Teos jäi kuitenkin vaivaamaan Rahmaninovia ja vuonna 1931 oleskellessaan Sveitsissä hän uudisti teoksen lyhentäen sitä noin kuutisen minuuttia. Rahmaninovin lyhennystaktiikka, joka ulottui myös sinfonioihin ja konserttoihin, oli usein liian ankara ja typistävä. Toisesta pianosonaatista on myöhemmin valmistunut erilaisia hybridiversioita, tunnetuimpana Vladimir Horowitzin säveltäjän siunauksella laatima versio, joka yhdistelee vuosien 1913 ja 1931.
Vladimir Ashkenazy osoittaa Decca-levymerkille tekemässään levytyksessä alkuperäisversion eeppisen tehon. Ensimmäisessä osassa talonkokoiset tunnehyöyt saavat tilaa noustakseen ja kasvaakseen. Rahmaninoville ominaisesti mietiskely ja slaavilaisnostalgiset muistot kohoavat usein etualalle, vaikkakin rönsyilevästi koristeltuina. Rapsodinen polveilu korostaa musiikin rauhatonta, haltioitunutta ja improvisatorista vaikutelmaa, joista erottuu vaikutteita myös Skrjabinin musiikista.
Anatoli Brandukov oli venäläisen sellotaiteen valtias 1800- 1900-lukujen vaihteessa. Hän auttoi Rahmaninovia pitämään debyyttikonserttinsa vuonna 1892 ja kantaesitti siinä yhteydessä eksoottista kaihoa tihkuvan Orientaalisen tanssin. Brandukoville valmistui vuonna 1901 sonaatti sellolle ja pianolle op. 19. Uljaasti kaartuva ja täyteläisesti soiva teos jäi pari kuukautta aiemmin kantaesitetyn toisen pianokonserton varjoon, josta se on noussut Rahmaninovin kiistattomien mestariteosten joukkoon.
Antti Häyrynen
