Muusikkojen liiton pyörittämä G Livelab tarjosi erinomaisen ympäristön Musica nova Helsingin ensimmäisen viikon kuudelle klubikonsertille. Laadukkaalla äänentoistolla rakennetussa akustiikassa kohtasivat konsertti- ja populaarimusiikki sekä elektroniikan eri muodot.
Äänitysteknologian ja äänen prosessoinnin kehitys viimeisen vuosisadan aikana on emansipoinut äänen koko olemuksessaan. Kun soiva todellisuus voidaan purkaa osatekijöihinsä sekä rakentaa tai muovata uudeksi, raja-aitoja kaatuu sekä traditioiden sisällä että niiden välillä. Tätä aihetta sivusi myös elektronisen musiikin artisti Matthew Herbert, joka soitti Helsingissä musiikkiaan Club Kaikussa, mutta saapui G Livelabiin keskustelemaan ja lukemaan André de Ridderin kanssa käsitteellistä kirjajulkaisuaan The Music. Se kuvittelee soittimista vapaan albumin, jolla soivat inhimillisen kokemuksen äänet ja hiljaisuudet – globaalia epätasa-arvoa valottava luenta rytmittyi lumoavasti.
Uusinta Ensemblen konsertti esitteli kenttä- ja huoneäänitystä akustisten soittimien rinnalla hyödyntäviä teoksia. Suurimman vaikutuksen teki Ville Raasakan Traeumerei (2016), ”dokumentaarinen teos uniongelmista” Markus Hohdin hälyrikkaalle sellolle sekä elektroniikalle. Voimistetut huoneäänet, unettomuudesta ja unihalvauksesta kärsivien foorumitekstit sekä Heinrich Heinen runo särkyneen rakkauden halvaannuttamasta minästä sopivat yhteen kutkuttavan luontevasti. Niiden keskiössä on subjektiivinen kokemus.
Avajaisklubilla pääosassa oli sähkökitara. Minimalismin vaikutus kuului myös myöhemmissä konserteissa, ja alkuun kuultiin sen klassikko, Steve Reichin Electric Counterpoint (1987). Rajumpi ja moniarvoisempi teos on muun muassa IRCAMissa spektrisäveltäjien johdolla opiskelleen Fausto Romitellin Trash Tv Trance (2002), jossa yleisön suuntaan lähetetään sekä funkkaavia tyylilainoja että korvia riipivää täytettyä sointikenttää.
Kitaristi Aart Strootman oli elementissään loopatessaan äänimateriaalia, jota provosoitiin kitarasta mielikuvituksellisin tavoin. Yllätysnumerona kuullussa Strootmanin Giudeccassa (2016) sopraano Nora Fischer käytti sekä jazz-sointia että laajaa klassista ambitusta. Teksti oli Danten Infernosta, mutta musiikki lempeää.
Klubikonsertteihin sisältyi joitain muitakin yllätyksiä, joista yksi oli lauantain ohjelmaan sijoitetun Jan St. Wernerin lyhyt esitys jo perjantaina ennen pääesiintyjä Tyondai Braxtonia. Werner tunnetaan myös tanssimusiikkiduo Mouse on Marsista ja Braxton taiderockyhtye Battlesista, mutta esimerkiksi Amsterdamin STEIM-studiota johtanut Werner on lähempänä akateemista elektroakustista perinnettä. Lauantaina hän loi improvisoivan Korvat Auki ensemblen kanssa teoksestaan Felder (2016) tapahtumarikkaudessaan läpitunkemattomia äänimaisemia, jotka pakottivat luopumaan lineaarisesta kuuntelutavasta. Häkellyttävä oli kuitenkin loppupuolella tapahtunut sointimaailman vaihdos tiheästä kuulaaseen, harmonisesti selkeämpään ilmeeseen.
Braxton on jättänyt Battlesin ja toimii yhä enemmän konserttimusiikin parissa. Hänen eri julkaisuistaan koostamassaan kokonaisuudessa pohjalla saattoi olla vaikkapa elektronisen tanssimusiikin biitti, minimalistinen jakso tai rumpuryhmän hektinen syke. Konvention jälkien ylle rakentui kuitenkin aina rikas muuttuvien tekijöiden verkosto. Innoittavassa esityksessä visuaalista karkkia tarjoili paitsi modulaarisyntetisaattorin kytkentöjen käsityö, myös video. Sen kauttaaltaan häiriöitetty kuva saattoi puhjeta geometrisesta kuviosta äkkiä saturoituneeseen luonnonmaisemaan tai puhtaaseen psykedeliaan.
Visuaalisuutta hyödynsi myös Erkki Veltheimin sunnuntainen kantaesitys Ganzfeld Experiment. Rajatiedosta ammentavassa performanssissa siirryttiin äänen ja kuvan kohinasta vähä vähältä värikkääseen välkkeeseen sekä Veltheimin sähköviulun virtuoottisempaan ilmaisuun – ja sitten takaisin. Pimeämmässä tilassa hypnoottisuus olisi ollut vielä tehokkaampaa, mutta nytkin yleisö kyllä haastettiin.
De Ridderin johtaman kymmenhenkisen stargaze -kamariyhtyeen esittämien Qasim Naqvin Preamblen (2016) ja Inaugural Musicin (2017) viipyilevä muodonta toi mieleen ambientin. Preamble oli kokonaan akustinen ja kontrastoivampi, kun melankolisessa ja voipuneessa Inaugural Musicissa taas soi Moog-syntetisaattori: kappale otti aiheekseen Donald Trumpin valinnan, mutta pidättäytyi sekä paraatista että paniikista.
Stargaze on populaarimusiikin, klassisen ja nykymusiikin rajoja tutkivan liikehdinnän kansainvälisessä keskiössä. Riemukas päätös viikolle oli yhtyeen sovitus Boards of Canada -duon svengaavasta Hi Scores -julkaisusta (1996), jonka ydin on analogisten syntetisaattorien persoonallisessa sointivärissä. Uudelleentulkinnassa klassisille soittimille, sähkökitaralle ja jazzhuippu Teppo Mäkysen rummuille kuultiin esimerkiksi bassohuilua, viulun kahinan ja jousella soitetun vibrafonin yhdistelmää sekä mikrofoneihin epämääräisesti ja eri etäisyyksiltä lausuttuja ”live-sampleja”. Sekä imitoivat ratkaisut että yhtyeen sointi itsessään olivat hämmästyttävän nautinnollisia.
Justus Pitkänen
