Toista kertaa järjestettävä Eloa-festivaali kietoutuu jälleen erikoisiin esityspaikkoihin, kaduntallaajan osallistamiseen ja tanssiin. Tapahtuma pyysi avoimella haasteella aivan keneltä tahansa hipstercredoja eli aikamme uskontunnustuksia pieninä sävellyksinä. Tiistaina 2. elokuuta paikalla tilataideteos Öljysäiliö 468:n konsertissa Itä-Helsingissä ollut Tatu Tamminen, hurahditko sinä johonkin?
Kun sain tietää pari viikkoa ennen konserttia, että haastesävellyksiä piti yhtä lukuun ottamatta nyhtää erikseen järjestäjien lähipiiriltä, olin vähän harmissani. Esitysten hetkellä tausta unohtui. Haasteeseen tarttuivat Karhulevyt (Juuso Raunio ja Matias Riikonen), Kari Kriikku, Miika Hyytiäinen ja Mikko Innanen. Parivaljakkoteoksia tuottivat Artturi Rönkä ja Antti Salovaara sekä Eetu Palomäki ja Ilmari Kantola. Jos ajatellaan nimien listaamista vähän isompana asiana, konsertista teki vaikuttavan sen sisältämä muhimisarvo. Esiintyjissä oli suuri määrä aivan keskeisiä tulevaisuuden nimiä. He tekevät eivätkä pelkää roolien moninaisuutta.
Hipstercredojen piti olla maksimissaan kolmen ja puolen minuutin mittaisia, mutta moneen kertaan tämä rajoitus paukahti rikki. Saksofonisti Mikko Innasen erittäin antaumuksellinen improvisaatio teki syvimmän vaikutuksen.
Mikä muu onnistui Eloan avauskonsertissa?
Huilisti Aapo Järvisen ja tilaheijastaja Turkka Inkilän tulkintana Hikari Kiyaman aggressiivinen Distortion sequenza lähti hyvään lentoon Innasen lailla. Näitäkin voimallisempi ja äänisuunnittelultaan varsin syvä oli Sampo Haapamäen Logo viululle ja elektroniikalle. ”]Kaiken kruununa viulisti Aleksi Kotilan kasvoille osui öljysäiliön aukolta upean oranssi ehtoovalo. Esitys loi pelottavan apokalyptisen tunnelman – olihan tämä myös akustista mannaa kaikille kuvainnollisesti öljyssä vaeltaville. Myös aivan eri aikakauden Purcell oli kiinnostavaa kuultavaa superkaiussa.
Johan tuon piti olla akustiikan kannalta suorastaan tuhoon tuomittu konsertti noinkin monipuolisen ohjelman kuljettamiseen. Kuinka oikeastaan kävi?
Oli kohtia, joissa manasin äänen suuntainformaation puutetta. Mutta 2010-luvun katedraalia kysyttiin, ja se totta vie saatiin. Sakraalisuutta henkineet Josquin des Prez -palaset olivat paikoitellen hienoja. Hienous toteutui hitaimmissa mahdollisissa liikkeissä. Ymmärrän, että laulajilla oli pientä epämukavuuden tuntua tilassa. Yksi vahvistettuun puheeseen perustunut ja yksi pelkästään äänittenä kuunneltu teos meni epäselvyyden takia pipariksi.
Kokonaistunnelmaa teki miellyttäväksi se, että näki niin valtavaa lahjakkuusjoukkoa ja heidän yhteisöllisyyttään. Lämmittelynä ja asettumismusiikkina toiminut Otso Ahon ääniteos oli ehdottomasti positiivismerkkinen. Ihmiset nauttivat tällaisesta uppoamisesta monitaiteellisuuteen ja nykyaikaisuuteen. Vaikuttaa siltä, että Eloa kasvattaa suosiotaan.
Kun pääteos alkoi, ei ilmeisesti ollut enää tarvetta lämmittelyyn, vai mitä?
Ei ollut, ja nyt ei puhuta illan ja ulkoilman viilenemisestä. Juhani Nuorvala on yksi taidemusiikkialan riippumattomista voimatekijöistä. Sibelius-Akatemian sävellyksen lehtori viittaa useissa teoksissaan populaarikulttuuriin ja varsinkin elektroniseen tanssimusiikkiin. Nuorvalan vuoden 1997 radiofoninen kulttiteos Tiksu (mun on ikävä sua, pentu) sai pitkästä aikaa elävän toteutuksen. Teoksessa ääninäyttelijöiden esittämät mies ja nainen puhuvat toistensa kanssa tanssiklubin vessassa, ja sykkeen tiivis imaisu kietoo dialogin herkullisella tavalla.
Tanssijat Sanni Kriikku ja Marlon Moilanen esittivät nyt suurimman osan puheesta. Naulitseva alku oli äänitedialogia ja kaksikon tanssia tuohon nykykorvaan jopa suloisen kalsealta kuulostavaan taustaan. Tanssijat ilmensivät tietoyhteiskunnan pingottavaa hulluutta taitavilla liikkeillä ja katsojan verenpainetta nostaneilla ilmeillä. Rintavaljaiden käyttö vapautti heidän käsiään liikehdintään pito-otteiden aikana, ja tilan pyöreys sopi tälle numerolle.
Kyllähän Nuorvalan hypnoottista työtä kuuntelee mieluummin kunnon olosuhteissa, mutta esitys oli kuitenkin oiva kliimaksi vahvasti teemoitetulle illalle. Rolandin rumpukoneen tavaramerkkimäinen klangi ja muu nauha soi aika hiljaa, jos sitä vertaa konsertin alkuun ja esiteokseen.
Näkyikö mystistä Edgar Aaltoa tällä kertaa?
Ei näkynyt, mutta yleisön tiirailtavana kävi niin sanottu Eloton hahmo, aikamme kasvot. On mielenkiintoista odottaa, tuleeko tästä jatkotarinaa muille festaripäiville.
Korjaus 9.8. klo 8:48. Distortion sequenza -teoksen eloelektroniikasta vastaavan nimi muutettu Taavi Oramosto Turkka Inkilään. Asettumisteoksen tekijäksi lisätty Otso Aho.
Musiikki- ja taidefestivaali Eloa jatkuu Helsingissä 4. elokuuta asti.
