Helsingin kaupunginorkesteri näytti Sibeliuksen juhlakonsertissaan paikkansa maan perinteikkäämpänä säveltäjän tulkkina. Ylikapellimestarikauttaan lopetteleva John Storgårds (tämä oli sen toiseksi viimeinen konsertti) loi latautuneen juhlatunnelman, joka huipentui seitsemännen sinfonian esitykseen. Siinä HKO:n muheva sointi kukki rikkaimmillaan.
Storgårds loi teoksesta yhden intensiivisen kaaren, jossa silti yksityiskohdilla oli tilaa elää. Kun todistellaan Sibeliuksen rakenteiden loogisuutta ja balansoidaan joka yksityiskohta kuin jotain antiikkiesinettä puunaten, siinä tulee helposti pingottunut vaikutelma. Siitä on ollut nyt tietoakaan – musisointi oli myös vapautuneen romanttista ja syvältä aaltoilevaa. Suuren pasuunateeman (Valtteri Malmivirta) paluussa majesteettisuus oli huipussaan.
Sävelrunossa Luonnotar loisti jälleen Soile Isokoski. Hänen tulkintansa tuntuu sisäistyvän vuosi vuodelta. Hän ei näe runoa minään dramaattisena loitsuna vaan kertoo tarinaa etäämmältä, eläytyen pesäänsä etsivän sokkalinnun harhailuun ja ihmettelyyn. Maailman luomiseen liittyy myös tuskaa ja surumielisyyttä, Vangitseva, hienostunut tulkinta!
Sibeliuksen Satu ei mainingeissaan saavuttanut aivan samanlaista tehoa kuin BBC Symphony Orchestran konsertissa Lahdessa syksyllä, mihin vaikutti myös se, että Musiikkitalon akustiikka on niin paljas verrattuna Sibeliustaloon. Viimeistään Anna-Maija Korsimaan klarinettisoolossa syntyi kuitenkin kohottautunut tunnelma.
Saksalaispianisti Lars Vogt hyppäsi solistiksi korvaamaan sairastunutta Yefim Bronfmania, mutta mistään paikkauskeikasta ei ollut tietoakaan. Vogtin tulkinta oli mestarillinen kirkkaudessaan, soinnin rikkaudessaan ja kamarimusiikillisessa kommunikaatiossaan.
Hän ei tyytynyt paistattelemaan herooisena solistina vaan suhteutti joka repliikkinsä orkesterisatsiin, jättäytyen joskus taka-alalle. Hän viljeli paljon hiljaisia nyansseja ja satumaista helinää mutta heilutteli myös tarvittaessa leijonana harjaa. Älykästä, hienotunteista ja läpeensä elettyä Beethovenia, jossa orkesteri oli jämäkästi mukana.
Harri Kuusisaari
