Aleksander Mosolovin neuvostofuturistinen Teräsvalimo (1926) putosi aikanaan ristiriitaiseen rakoon: se kyllä kuvasi neuvostoyhteiskunnan ihannoimaa työläisyyttä, mutta reippaan ulkoilmatyön ylistämisen sijaan se elollisti terästehtaan hurjaksi urbaaniksi eläimeksi, mikä haiskahti aivan liikaa länsimaisen avantgarden väkivaltaiselle koneromantiikalle. Santtu-Matias Rouvalille tällainen lyhyt mutta sitäkin massiivisempi äänikuva rytmikkäästi ähkivästä tehtaasta oli herkkupala. Hän energisoi Radion sinfoniaorkesterin kuuman metalliseksi koneistoksi, jossa eri soitinryhmät takoivat tehtaan eliminä.
Shostakovitshin 10. sinfoniassa (1953) kone on aivan toisenlaisessa roolissa. Teos on Shostakovitshia totuudellisimmillaan, monumentaalisen ja intiimin rajoilla muovautuva suora kuvaus ihmisyydestä, yksinäisyydestä, pelosta ja toivosta. ”] Demonisessa scherzossa ja riekkuvissa tanssisävelmissä ympäröivä maailma näyttäytyy epäinhimillisenä koneena, joka yrittää sulattaa yksilöt osaksi rattaitaan. Rouvali loi RSO:n kanssa teoksesta pysähdyttävän tulkinnan: hän osoitti, ettei Shostakovitshin tarvitse olla betoniin hakattua ja tummanraskasta ollakseen traagista. Sinfonian perusaines, hiljaisena mateleva suru, oli piinallisen intensiivistä mutta lähes aineetonta huokailua, ihmisen ääntä, kun taas järkyttävät huipentumat puhkaisivat ilmatilan valkohehkuisina. Rouvali muotoili linjoja elastisesti ja emiotionaalisesti, vailla kovuutta.
Hän myös löysi tietoiselta vaikuttavan yhteyden Shostakovitshiin rakentamansa sointimaailman ja ennen väliaikaa kuullun Thomas Adèsin viulukonserton kanssa. Molemmissa teoksissa oli veitsenterällä hehkuvaa kirkkautta. Adèsin (s. 1971) viulukonsertto Concentric paths (2005) on älykkään brittisäveltäjän parhaita teoksia, eräänlainen maaginen aurinkokuntamalli, jossa orkesterin osat kieppuvat limittyvillä kiertoradoilla. Iltaa hallitseva mekaanisuuden teema levittäytyi näin tähänkin teokseen, jossa pienten, toisteisten osasten liplattava kieppuna ja viiltävät, kirkkaan metalliset soinnit toivat mieleen valtavan soittorasian tai jatkuvasti kasvavat fraktaalikuviot. Viulukonserton tenho saattaa perustua juuri siihen, että se jäsentää Adèsin sävelkielelle tyypilliset tekstuurit ja sointivärit kehämäisen, ratasmaisen liikkeen hypnoottiseen muotoon.
Pyörivässä koneistossa poukkiva viulusoolo ei kuitenkaan ole vieteriukko vaan paikoin huumaavan romanttisesti laulava inhimillinen olento. Hiljattain Hannu Linnun ja Liverpoolin filharmonikkojen kanssa teoksen levyttänyt Augustin Hadelich oli sisäistänyt vaikuttavalla tavalla konserton lasisesti kirskuvan ja helisevän äänimaailman ja antoi Stradivariuksensa soida rohkean verestävällä, läpitunkevasti liitelevällä soinnilla. Ultrakorkeat äänet viilsivät ilmaa kuin hopealuodit. Encorena 32-vuotias Hadelich taituroi pyörteistä liikettä jatkaen Paganinin viidennen kapriisin vilistäviä juoksutuksia, mutta konsertossa niin hurmaava, pelottoman riipaiseva viulusointi vaipui nyt kiltiksi ja tylsäksi virtuoottisuudeksi.
Auli Särkiö
Musiikkitalo 4.5. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Santtu-Matias Rouvali
Augustin Hadelich, viulu
Istumapaikka: R-katsomo permannon etuosassa
