Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri tunnetaan kotimaassa ja kauempanakin sen vahvasta identiteetistä. Tällä kertaa he esittivät rinta rinnan heille tutumpaa baltialaista nykymusiikkia sekä maailman virtaviivaisinta möhkälettä. Orkesteri jätti terävämmän kuvan, kun se kaveerasi pelkän kapellimestarin kanssa.
Suomenkielinen musiikkipuhe ei tarvitse enää yhtään mystifioitua lausetta Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin hyvyydestä. Suurimmaksi osaksi sen jäsenet ovat viettäneet toistensa kanssa pitkän ajanjakson. Psykologisen hitsautumisen lisäksi on olemassa aina kulloistakin tarkoitusta palveleva tapa tuottaa jousisoittimista ääntä.
Pelimannimusiikin vaikutuspiiriin kuuluminen tarkoittaa uniikkia reagointityyliä kanssasoittajien impulsseihin, ei mitään selittämätöntä taikavoimaa. Kamariorkesteri esittää kotonaan Snellman-salissa varsin laadukkaita konsertteja, vaikka paikan akustiikka on kehno: lavan kohdan katto on korkealla, eikä yleisö saa nauttia juuri minkäänlaisesta jälkikaiusta. ”] Saatu kokemus vaihtelee tapahtumakohtaisesti, mutta tällä kertaa etenkään sellot ja piano eivät syttyneet soimaan.
Risto Joostin johtamassa konsertissa kokkolalaiset esittivät ainakin kolme varttia niin sanottua valkoisten kosketinten musiikkia. Antiromanttinen Igor Stravinskyn musiikki ei ole juuri tälle kamariorkesterille mitenkään otollisinta, mutta heittäytyvä ja supertarkka kapellimestari Joost tartutti viimeisenä kuullussa konsertto D-duurissa soittajiin toivottua oikukkuutta. Säveltäjänsä uusklassismikauden ehtookappale oli konsertin onnistunein.
Joost huolehti Apollon Musagète -baletissa kuivuuden ja ironian tunnelmasta paikoitellen, mutta valitettavasti teoksen moniaineksisuutta ja intellektuellia tylyyttä himmensi soittajiston tarve tarjota heidän omaa pikku pilkettään. Arvo Pärtin Orient & Occident (2000) tarjosi paljon vastauksia siihen, miksi orkesteria arvostetaan ja miksi Joost toimii merkittävissä pesteissä kotimaassaan Virossa sekä Saksassa. Täsmätyöskentely kertoi, että nämä muusikot ymmärsivät yhdessä sävellyksen kerroksia.
Pärtin uran kannalta keskeiseen Tabula rasaan (1977) liittyy riskialttiita näkymiä. Se on niin ehdotonta musiikkia, että silkka hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto kuin hutaistu versiointi. Nyt ei menty ohi sektorin. Teos on kaiken kukkuraksi saanut paljon siihen kuulumattomia merkityksiä, kun sen on pitänyt olla erilaisten Euroopan viime vuosisadan historiasta kertovien tv-dokumenttien ääniraitana.
Konsertin kyvykkäät viulistit Hanna Parviainen ja Pekko Pulakka toimivat tästä lähtien työtovereina Tampere Filharmoniassa. Heillä molemmilla oli Tabula rasan toisessa osassa otelautakäden korjausliikkeitä, mutta Parviaisen vankka ote ja vallan rikassointinen viulu veivät – koiranleukojen mielestä 1900-luvun musiikin naiiveimman – prosessin hyvin loppuun.
Molempia solisteja sopii kiittää siitä, etteivät he tehneet tulkinnasta nössöä. Tämänkertaista kuuntelukokemusta verotti pikemminkin se, kun joutui jännittämään pianistin ajoituksen puolesta. Huonosti korvapalautetta tarjoavalle istumapaikalle ei voi mitään, mutta silmän pitäisi olla enemmän kapellimestarissa.
la 9.4. Snellman-sali, Kokkola
Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri, joht. Risto Joost
Hanna Parviainen ja Pekko Pulakka, viulu
