Radion sinfoniaorkesteri täräytti kevätkautensa päätökseen kahdella tajuntaa laajentavalla luontovisiolla. Aarre Merikannon villi orkesteriruno Pan ja Richard Straussin jättimäinen Alppisinfonia sinetöivät hienosti orkesterin kauden: molemmat teokset ovat fantastisen orkestraation näyteikkunoita, jotka vaativat esittäjistöltä virtuositeettia. Ne paljastivat RSO:n tämänhetkiset heikkoudet, mutta ennen kaikkea asettivat tarjottimelle sen parhaimmat puolet.
RSO on tällä kaudella tuonut ripottain esiin kansallistaideajattelun varjoon jäänyttä suomalaista 1900-luvun alun musiikkia. Merikannon Pan (1924) on kotimaisen ensiaallon modernismin jännittävimpiä tuotoksia, ja omaperäisyydessään se on ylipäätään suomalainen merkkiteos. Tämä metsän jumala ei loikoile helteessä nokosilla, kuten Debussyn Faunin iltapäivässä, vaan kyseessä on jotain paljon häiritsevämpää. Hannu Lintu työnsi RSO:n kanssa ilmoille painostavan, houreisen ilmanalan, josta kesy impressionistinen usvaisuus ja uiskentelevuus oli puhallettu pois rajun, selkeäpiirtoisen ekspressionismin tieltä. Merikannon teos on eriskummallinen mutta lumoava vahvojen värien ja viistojen viivojen orkesterifantasia. Lintu jäsenteli vääntelehtivää, pakenevaa kudosta järeän ilmaisuvoimaisesti, ja lumotun metsän sopukoista paljastui jatkuvasti yllättäviä valoja ja varjoja. Tällaisen pinnanmuotojen sointigrafiikan RSO taitaa kiehtovasti. ”]
Merikannon huippukautena pidetään juuri 20-lukua, jolloin kuuluisan säveltäjäisän kuriton poika oli kolmekymppinen. On erinomaista, että ensi vuodeksi Yle valmistelee dokumenttia Suomen 20-luvun modernisteista. On jo aika, että tämä pimentoon työnnetty luku maan musiikinhistoriaa tuodaan laajempaan tietoisuuteen.
Hannu Linnulle ominainen jäntevä hahmotus ja hurja energia jatkuivat konsertin jälkipuolella Straussin Alppisinfoniassa. Ulkoilmahenkinen reippaus ja koko ajan ylöspäin tarpova, fraaseja kiihkeästi kannatteleva määrätietoisuus äityivät välillä hyperaktiivisuudeksi, mutta onneksi lepotaukojakin maltettiin pitää. Alppisinfonia on symbolinen matka, jossa persoona jalostuu vaeltaessaan kohti korkeuksia. Teos ei kuitenkaan ole abstrakti, vaan Strauss on liittänyt yhteen luonnon valokuvantarkan kuvaamisen ja sisäisen merkityksen. Linnun johdolla orkesteri otti luonnonkohteet hyvin tosissaan. Vahvimmillaan se oli erikoisissa karaktääreissä, kuten hyytävässä usvassa. Hienoja efektejä koettiin, kun vesiputoukset ja niityt lähestyivät ja loitontuivat tilassa. Suomen Käyrätorviklubin avustuksella yläparvelle oli koottu salskea käyrätorvien kaikukuoro.
Tilantunnetta olisi tulkinnassa voinut olla enemmänkin: jäätiköiden autiutta ja näkymien rajattomuutta. Maisemien viimeinen silaus jäi syntymättä RSO:n sointiongelmien vuoksi: jousisointi on kireähkö, yksiulotteinen ja varsin suloton, mikä myöhäisromantiikassa on puute. Vaikutelmaa terävöittää se, että Helsingin kaupunginorkesteri on tällä hetkellä erittäin kovassa iskussa juuri myöhäisromantiikassa.
Alppisinfonian huippukohdassa vuorenhuipulta avautuva maisema muuttuu sisäiseksi oivallukseksi. Mielikuvituksen liitoa kuvatessaan Lintu sivalteli mahtavia tehoja äärimmilleen laajennetusta orkesterista, mutta jousisoinnin majesteettinen avautuminen jäi puuttumaan. Käyrätorvien ja vaskien laaja joukko soitti sen sijaan koko teoksen ajan upeasti. Vasta aivan loppumetreillä maitohapot alkoivat vaikuttaa. Todellinen fyysinen voimanponnistus teos onkin, ja esityksen pysäyttävä vaikuttavuus heijastui harvinaisen pitkässsä äänettömyydessä, joka edelsi aplodeja. Tällainen hiljainen hetki kruunaa konsertin.
Luontorunoelmien välisenä suvantona saatiin Mozartia. Konsertin kokonaisuuteen se ei mielestäni sopinut, mutta solistivieras oli hurmaava: 22-vuotias puolalaistaustainen kanadalaispianisti Jan Lisiecki oli hyväntuulinen, leppoisa nuorukainen, jolla oli hyväilevä kosketus ja sisäistynyt ote. Kevyt orkesterikokoonpano soi kimmoisasti, mutta vailla sellaista heleyttä, jota nuoren Mozartin säveltämä ”Jeunehomme”-pianokonsertto nro 9 olisi vielä kaivannut. Lisiecki muotoili fraaseja koko ajan ajatuksella ja sai ne kantamaan sisällöllisesti. Hän ei briljeerannut, vaan antoi kauniin yksinkertaisuuden ja vienon säteilyn hallita. Nopeat kuviot oli muotoiltu suvereenin kirkkaasti, mutta täysin itseään korostamattomasti. Chopinia jo teini-ikäisenä levyttänyt Lisiecki tarjoili ylimääräisenä Chopinin c-molli-Nocturnon op. 48 antaen näytteen painokkaammasta otteestaan ja hienostuneesta dynaamisesta asteikostaan.
Auli Särkiö
Musiikkitalo 24.5. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu
Jan Lisiecki, piano
Merikanto, Mozart, Strauss
Istumapaikka: S-katsomo permannon keskellä
