Nainen on piiloutunut peitoista tehtyyn majaan läppärinsä ääreen, mutta videokamera kurkistaa sinnekin ja tuo kaiken näytölle yleisön eteen. Miten hän pusertaa Hello Kitty -nuken muovipussiin ja ottaa sen kanssa selfien. Ja miten hän katsoo uudestaan ja uudestaan vanhaa mustavalkofilmiä lapsesta, joka sysätään pois äitinsä luota. Lopuksi, juuri kun haluaisimme taputtaa, nainen alkaa puhua yksitoikkoisella äänellä tuosta videosta. Ääni muuttuu lauluksi: ”Kun sen katsoo tarpeeksi monta kertaa, se ei enää tunnu miltään.”
Heinz-Juhani Hofmannin uusi monologiooppera Maailmantappaja kaivautuu joukkomurhaajan tajuntaan. Se piirtää kaaren äärimmäiseen väkivallantekoon johtavista ajatuskuluista. Se kysyy ja paljastaa, muttei kauhistele tai mässäile. Torstaina WHS Teatteri Unionissa kantaesitetty teos jatkaa Hofmannin vahvaa linjaa: vaikeiden aiheiden käsittelyä, traumaattisten lapsuuskokemusten pohdintaa ja naisäänen vokaalista äärimmäisyyttä.
Hofmannin aikaisemmat oopperat käsittelivät insestiä (Ihmissydän, 2011) ja vanhemmuus- sekä valtasuhdetta (Ahti Karjalainen, 2012). Tällä kertaa äänensä laittoi likoon sopraano Annika Fuhrmann, ja työryhmänä oli Varjo Ensemble Taavi Oramon johdolla sekä ohjaaja Jaakko Nousiainen luotetun kuvaajansa Eetu Lipposen kanssa. Esiintyjää alati seuraava videokamera toi tapahtumat lavaa hallitsevalle näytölle. Ooppera oli kokonaistaideteos, jossa musiikki, puhe ja elektroniikka, säveltäjän oma teksti, nukkekodista ja dubloista lavastettu esineteatteri sekä videokuvaus kasvoivat kiinni toisiinsa. Tämänkaltaisen multimediaoopperan pioneerina Suomessa on ollut säveltäjä Miika Hyytiäinen, jonka läheisiä yhteistyökumppaneita Jaakko Nousiainen ja Varjo Ensemble ovat. Uuden musiikkiteatterin keinot veivät Hofmannin tyylin uudelle tasolle.
Hofmannille tyypillisen virtuoottisen vokaalipyrotekniikan sijaan laulajan osuudessa korostui nyt entistä enemmän naturalistisuus. Maanisesta pajatuksesta ja hirtehisestä staccato-riehunnasta Hofmann ei ole luopunut, mutta musiikkimaisuus on työntynyt sivummalle esiintymisen ja tekstilähtöisyyden tieltä. Kirkaisut, hulluuteen kurottelevat sävelkulut ja laaja elektroninen keinovaranto pusertuvat esiin tekstistä kuin itsestään. Annika Fuhrmann osoitti olevansa Piia Komsin kaltaisten Hofmann-tulkkien veroinen uskalikko, joka naulitsi katsojan penkkiin intensiivisellä roolityöllään. Video suurensi eteemme päähenkilön kasvoilla tapahtuvan toivon ja epätoivon kamppailun.
Tähän tapaan live-kuvausta on Suomessa käytetty oopperassa aiemminkin. Maailmantappajassa video oli kuitenkin elimellinen osa teoksen sisältöä. Kamera antaa päähenkilölle tämän janoamaa huomiota, mutta se myös tirkistelee ja ahdistaa. Videota käyttelevä Eetu Lipponen ja avustaja Pauliina Palo mahdollistavat päähenkilön oman elämän tv-show’n. Samalla kyse on some-yhteiskunnan tukahduttavasta pelistä.
Teos jättää avoimeksi, onko joukkoampuminen fantasiaa vai totta. Tappajalle se on keino tulla nähdyksi, kuuluisaksi. Ooppera huipentuu jaksoon, jossa päähenkilö kuvailee ampumistilannetta poseeraten prinsessa-asussa salamavalojen välkkeessä: ”Pääosumista lähti kumea ääni, ihan toisenlainen kuin mä olin kuvitellut. (…) Jotkut katsoi mua ihan kuin mä olisin voinut niitä auttaa.” Murhaajan ja uhrin roolit sekoittuvat. Päähenkilön puhe- ja lauluääni saa sähköisesti generoidun, painajaismaisen vastineen, joka pakottaa tämän selkä seinää vasten. Ampuja ei selviä teostaan.
Näkökulma on koko ajan rikkoutuneen mielen sisällä. Siksi näyttämökin on sirpaleinen, vailla illuusiota eheydestä. Lipposen kuvaus on itsessään taideteos: muovin tai lasipullon läpi kuvatut vääristymät, heijastumat ja kuvakulmat on tarkoin mietitty. Matti Strahlendorffin elektroniikka monisti laulajan ympärille äänten kuoron. Viulun, sellon, huilun ja harpun muodostama soitinyhtye häilyi laulajan ympärillä kuin varjo-olento, toistaen ja tukien hänen vääristyneitä ajatuskulkujaan. Hofmannille ominaiseen tapaan riekkuva, itsetuhoisa hysteria lamaantuu välillä lapsenomaiseksi hiljentymiseksi. Tällöin Saara Olarten harppu ja Turkka Inkilän huilu käärivät päähenkilön tämän kaipaamaan turvapaikkaan.
Maailmantappajan vahvuus on siinä, että se on paljon enemmän kuin pelkkä tutkielma väkivallanteosta. Joudumme myöntämään, että päähenkilön aggressiivisessä hybriksessään syytämä kritiikki länsimaista elämäntapaamme kohtaan on totta. Hofmann välttelee poliittisuutta, ja ideologioiden sijaan väkivallan viitekehyksenä on some-todellisuuden, kulutusvimman ja tekopyhyyden hallitsema arki, joka syöksee yksinäisen päähenkilön tuhon kierteeseen. Yhteiskunnallisten syiden rinnalle nostetaan sisäiset tekijät: nukkeleikkien kautta nousee esiin kokonainen traaginen tapauskertomus traumatisoituneesta lapsesta.
Auli Särkiö-Pitkänen
Heinz-Juhani Hofmann: Maailmantappaja WHS Teatteri Unionissa 21.1. klo 19 (ensi-ilta 18.1.)
Ohjaus: Jaakko Nousiainen
Videolavastus: Eetu Lipponen
Esiintyjä: Annika Fuhrmann
Varjo Ensemble, joht. Taavi Oramo:
Turkka Inkilä, huilu
Saara Olarte, harppu
Kari Olamaa, viulu ja alttoviulu
Johanna Tarkkanen, sello
