Richard Straussin ja Hugo von Hoffmantahlin Ariadne auf Naxos on eräänlainen metaooppera, sillä se kommentoi monitasoisella ironialla oopperan tekemistä ja vakavan ja koomisen tyylin välistä törmäystä samalla, kun se käyttää aiheenaan antiikin mytologiaa, josta koko taidemuoto syntyi.
Teos antaa aineksia moneen, ja Katie Mitchell on Aix-en-Provencen festivaalille ohjaamassaan tuotannossa päätynyt korostamaan modernia farssia. Suomen Kansallisooppera on saanut siitä piristävän ja ajatuksia – myös kriittisiä – herättävän startin alkuvuotensa ohjelmistoon.
Komediaksi teoksella on vankka kulttuurihistoriallinen pohja. Ariadne syntyi aluksi Moliéren Porvari aatelismiehenä -näyttämömusiikin jatkeeksi, mutta kun hybridi ei oikein toiminut, Strauss päätti jättää koko Moliéren ja tehdä Ariadnelleen prologin, ja näin syntyi itsenäinen ooppera.
Prologi kuvaa kulissientakaista tilannetta, kun Wienin rikkaimman miehen talossa järjestetään oopperaesitystä. Vakavan Ariadne-oopperan säveltäjä kauhistuu, kun pohatta haluaa mukaan myös koomisen ilveilyn Zerbinettasta ja tämän kosijoista, vieläpä samanaikaisesti esitettynä.
Ohjaajan tärkeänä ratkaisuna on se, missä suhteessa prologin arkirealismi ja itse oopperaesityksen metataso ovat toisiinsa. Katie Mitchell on valinnut sen tien, että esitysjakso jatkaa prologin realismia eikä oikein yritäkään luoda omaa maailmaansa.
Sama arkinen valaistus ja harmaa huonemiljöö (eikö Wienin rikkaimmalla ollut varaa loisteliaampaan?) jatkuvat koko teoksen ajan, ja itse esitys on brechtiläisesti etäännytetty niin, ettei katsoja unohda hetkeksikään, että tehdään teatteria. Tälle on perusteensa, ja koomisten tilanteiden runsaus ja karaktäärien tarkkuus estävät luisumisen puskateatteriksi.
Hykerreltävää riittää koko rahan edestä, vaikka koko Ariadne-jaksoon kipinä ei ihan riitäkään. Esitys onkin sikäli vähän epäbalanssissa, että prologi on jatkoa parempi. Se on kuin suoraan minkä tahansa teatterin kulissien takaa: juuri tällaista hermostunutta vouhotusta, viime hetken muutoksia ja ongelmien kaatumisia, treenausta, riitoja ja tunteenpurkauksia siellä voi olla.
Väkeä tulee ja menee hurjaan tahtiin, ollaan koko ajan kaaoksen partaalla, mutta jotenkin kummasti esitys saadaan kuitenkin pystyyn. Yleisömenestys jää vaatimattomaksi, kun vieraat valitsevat mieluummin syömisen, juomisen ja nukkumisen.
Mitchell on muotoillut rikkaan kirjon karaktäärejä. Esityksen johtava säveltäjä (Jenny Carstedt) on täynnä omaa neromyyttiään. Mika Pohjosen Bacchus saa raivarin peruukkimestarin luomuksesta ja jatkaa kaljupäänä. Miina-Liisa Värelän prima donna äksyilee ja mököttää.
Sitten kun päästään itse Ariadne-oopperaan, vire vähän lopahtaa. Keinotekoisuus on läpivalaistu, esitys pöydän ympärillä ja päällä on aika arkinen. Vain vaihtuvat valot tuovat jonkinlaista teatterimagiaa. Vakavan ja koomisen oopperan törmäys on itse asiassa hauskempi monessa perinteisessä produktiossa, jossa vakavan oikeasti annetaan olla vakavaa ja Straussin hekumallisista melodioista lähtevää, ja Zerbinettan komeljanttarijengi häiriköi sitä.
Nyt esitys luisuu aika tylsäksi. Lieneekö se ohjaajan tarkoituskin? Zerbinettan osuudet nostaa hänen kimaltava valopukunsa ja Danae Kontoran huikea koloratuuritaituruus – joka kuitenkin toimii lähinnä vain lasimaisesti helähtävässä ylärekisterissä. Alussa hän vaikuttaa pikemmin hiirulaiselta kuin aistirakkauden jumalattarelta, jollaiseksi roolin voi myös tulkita.
Miina-Liisa Värelä laulaa Ariadnea komealla, dramaattissävyisellä äänellä, mutta fraseeurauksesta puuttuu se hienostunut tunteikkuus ja näyttelijäntyöstä se karisma, mitä diivamainen rooli vaatisi. Miten upeasti Karita Mattila Lontoon produktiossa muutama vuosi sitten juuri nämä puolet toikin esiin!
Mika Pohjosen Bacchus puski niin raa’alla voimalla, että herooisuus muuttui sen parodiaksi. Parin duetto puudutti yksiulotteisessa kailotuksessaan. Ohjaaja oli laittanut Ariadnen olemaan raskaana ja synnyttämään lapsen ennen Bacchuksen tuloa. Lapsi oli siis tämä pelastaja. Keinotekoisuudessaan ratkaisu varmaan parodioi vakavan oopperan juonenkäänteitä.
Jenny Carlstedtin säveltäjä oli mallikas suoritus, vaikka ääni ei kovin täyteläisenä saliin kantanutkaan. Runsas pikkuroolien tekijäjoukko oli tarkasti tilanteiden hermolla, mutta punaiseen mekkoon puetun Jorma Uotisen rooli Wienin rikkaimpana miehenä, joka ei malttanut olla sekaantumatta itse esitykseen, jäi vähän irralliseksi.
Hannu Lintu johti musiikin niin kompaktisti ja menevästi, että pieni orkesteri kuulosti paljon kokoaan suuremmalta. Melodioiden romanttinen hehku ja koominen vipellys olivat tasapainossa. Vain joskus tuntui, että olisiko kokoonpanon salonkimaisuutta voinut tuoda enemmän esiin.
Harri Kuusisaari
