Jacques Offenbach: Orfeus manalassa. Helsingin konservatorion tuotanto, ohjaus Juulia Tapola, musiikinjohto Petri Sakari.
Arvio perustuu 16.2. näytöksen roolitukseen.
Ammattilais- ja harrastajatarjonnan väliin sujahtaa kulttuuripuolella kiinnostava – ja ehkä jopa ylenkatsottukin – lokero: opiskelijatyöt. Niiden laatu on usein harrastajapuolta selkeästi korkeampi, vaikkei täysiveriselle ammattilaistasolle ylläkään. Kuitenkin niillä on parhaimmillaan oma ässänsä hihassaan, jota ei välttämättä suurista oopperataloista samalla tavalla löydä. Näin kävi myös Helsingin konservatorion tämän kevään näyttämötoteutuksessa.
Jacques Offenbachin (1819-1880) syntymästä on nyt 200 vuotta, ja hänen ensimmäinen kokopitkä operettinsa Orfeus manalassa vietti lokakuussa 160-vuotisjuhliaan. Antiikin Orfeuksen ja Eurydiken tarusta on Hector Crémieux’n libretossa tehty ilkikurinen satiiri, joka irvailee sekä klassisen kulttuurin jalustalle kohottamista että omaa kirjoitusaikaansa. Maanpinta, jossa Orfeus (Akseli Ferrand) ja Eurydike (Helmi Huczkowski) eivät voisivat omasta avioliitostaan vähempää välittää, on sijoitettu 1950-luvun henkiseen retroon. Tuonelan jumala Pluto (Niilo Erkkilä) kaappaa suostuvaisen Eurydiken heilakseen Manalaan, ja vaimostaan eroon päässeen Orfeuksen onnen estää Yleinen Mielipide (Juulia Lahdenperä), joka yhteiskunnan hyvien käytöstapojen ylläpidon tähden haluaa tehdä Orfeuksesta esimerkin ja vie tämän Olympokselle hakeakseen jumalilta muutosta asiantilaan. 1700-luvun henkeen puettujen jumalten homeinen hovielämä on ratkeilemassa liitoksistaan teennäisyydessään ja tylsyydessään, ja nuoremmat jumalat haikailevatkin pääsevänsä urbaanin Manalan koviin bileisiin.
Operetti oli aikansa musikaali ja komedia: oopperaakin viihteellisempää kerrontaa, jossa saatettiin mehukkaasti tökkiä jäykkää yhteiskunnallista järjestystä ja tapakulttuuria sekä viettää väärän kuninkaan päivää. Tämä ei-vakavuus, kieli poskella tekeminen ei operetissa heikennä laatua, vaan on laadun tae ja mittari. Jos vanhakin operetti – tai mikä tahansa komediallinen näyttämöteos – onnistuu herättämään nyky-yleisössäkin aitoa hörähtelyä studionaurun sijaan, ollaan tulkinnassa oikealla jäljillä. Juulia Tapolan ohjaus onnistui tässä: siinä oli oikeanlaista itseironista yliampuvuutta camp-henkisessä teatraalisuudessaan ja ajoittaisissa harkituissa hölmöilyissään – sellaista, joka ei ole liian odotettavaa, muttei myöskään liikaa odotusten kanssa ristiriidassa. Päätös esittää teos suomeksi oli myös oikea valinta tässä esityskontekstissa.
Onnistumisen salaisuus piili kuitenkin siinä, että laulajisto osasi myös ottaa oman tekemisensä hupailevana viihteenä. Opiskelijatuotantoja työstetään pidempään kuin ammattilaisesityksiä, jolloin niihin myös syntyy sellainen yhteisöllisyys ja tekemisen meininki, joka näkyy lavalta yleisöön asti: tämä porukka ei ollut leipääntynyt, vaan heillä oli selkeästi hauskaa, ja se tunne tarttui. Pääpari toimi laulullisesti hyvin, ja myös Jupiter (Jarkko Salminen) sekä Diana (Johanna Takalo) olivat miellyttävää seurattavaa ja kuunneltavaa. Niilo Erkkilä sai oikeanlaisen otteen cooliin pahikseen Plutoon, ja ilmaisullisen äänen toivoo vielä vahvistuvan. Lavasäteilyllään show’ta varasti kuitenkin eniten Lotta Pylkkään Cupido. Kansainvälisiäkin meriittejä kantavan kapellimestari Petri Sakarin johdolla soittanut opiskelijaorkesteri Helsinki Concordia ylsi odottamattoman hyvälle tasolle.
Santeri Kaipiainen
