Wagnerin Parsifalin konserttiesitys oli tämän vuoden Turun musiikkijuhlien päätapaus. Turun filharmoninen orkesteri vastasi Ville Matvejeffin johdolla oopperahaasteeseen iskevän väkevällä soitolla, joka vyöryi konserttitalon kylpyhuonemaisessa akustiikassa korviahuumaavana, kuitenkin kultivoituneena. Orkesterin panos oli näyttävän solistikaartin arvoinen.
Suomalaisen Wagner-laulun kannalta asetelma oli jännittävä: Matti Salminen lauloi bravuurirooliaan Gurnemanzia, jota tuskin enää montaa kertaa tekee, kun taas Karita Mattila debytoi Kundryna. Mattilan edellinen Wagner-roolidebyytti, muutama vuosi sitten ohjelmaan otettu Sieglinde, tuntui ainakin Radion sinfoniaorkesterin kanssa vuosi sitten syksyllä lauletun esityksen perusteella jonkinlaiselta riskiltä, ja suoritus jätti hoippuvan vaikutelman. Kahtiajakautunut, kirottu Kundry istui selvästi tukevammin, ja Mattila sai iskettyä hurjan ilmaisutahtonsa Kundryn ytimeen, tämän tuskaan, ikävään, rikkinäisyyteen.
Teemana oli kotimainen osaaminen. Matti Salminen takasi kokemuksellaan aidon Parsifalin hengen ja otti paikkansa kertojahahmona. Myös Juha Kotilaisen kokeneisuus Titurelina toi arvovaltaa. Waltteri Torikka säväytti Amfortaan roolissa. ”] Ääni kajahti pakottomana ja kantoi linjaa väkevästi. Kohtalokkaasta haavasta kärsivä, kuolemaa janoava Graalin kuningas sisältää sellaista demonisuutta, josta Torikka nauttii, mutta hän ei liioitellut hahmoa, vaan ymmärsi sen traagisuuden. Nuorta bassoa Tapani Plathania olisi mielellään kuullut Klingsorina, mutta tämän sairastuttua mukaan hyppäsi amerikkalainen Robert Bork, joka lauloi pirullista velhomiestä erittäin varmasti, kirkkaalla ja selkeällä bassoäänellä.
Mutta onnistunut Parsifal vaatii oikeanlaisen nimihenkilön, ja mikä onni, että Turkuun oli saatu maailman parhaisiin Parsifaleihin lukeutuva Klaus Florian Vogt, joka parhaillaan laulaa Waltheria Bayreuthin uudessa Mestarilaulajien tuotannossa. Vogt on nimenomaan lyyrinen sankaritenori, jonka hämmästyttävän poikamainen, ikään kuin puhtaanvalkoinen ääni sopii ihanteellisesti Lohengrinin, Parsifalin ja Waltherin nuorille hahmoille. Häntä kuulee moitittavan värittömyydestä ja monesti hänen otteissaan onkin pikkusievyyden maku, mutta ei nyt. Vogt lauloi lumoavan kauniisti, projisoiden tenorinsa kuin suuren valokiilan kaikkialle saliin. Äänen miltei kepeä vaivattomuus ei lainkaan ollut pois dramaattisesta voimasta, vaan ylä-äänet sinkoilivat puhtaan metallikkaina. Hän tuntuu olevan määrätietoisesti matkalla kohti isoimpien poikien Wagner-rooleja.
Artikkeli jatkuu kuvan alla.
Äänellisesti yhteen sopivat Klaus Florian Vogt ja Karita Mattila tarjosivat upean hetken toisen näytöksen kohtaamisessaan. Viettelykohtauksessa Mattilan ääneen leimahti ihastuttavaa säkenöintiä, ja vaipuessaan epätoivoon Parsifalin torjuvuuden vuoksi hän väläytti myös villiä dramaattisutta. Vogt lauloi ”Amfortas! Die Wunde” -purkauksen poikkeuksellisen väkevästi Matvejeffin ja orkesterin yllyttämänä. Kyseessä on avainkohtaus, jossa ennustettu sankari oivaltaa tien kohti tasapainoa: kärsimyksestä on päästettävä irti, noustava sen yläpuolelle.
Vogt myös piti roolinsa koko ajan ja ilman ulkoista elekieltäkin oli läsnä tarinassa. Samaa ei voi sanoa muista esiintyjistä. Kyseessä oli konserttiversio kaikessa karuudessaan. Eikö nuoteista olisi voinut ottaa edes vähän etäisyyttä? Välillä Gurnemanz puhui Parsifalille, joka ei edes ollut paikalla, eikä Kundry ollut lavalla, kun hänen kasteensa ja vapautumisensa aika tuli. Se tuntui tylyltä, mutta tämä olikin täysin musiikin ehdoilla etenevä esitys. Ja sille oli paikkansa: pääosaan nousi orkesteri ja Wagnerin viimeisen oopperan henkeäsalpaava kudos, jossa kaikki versoo rukouksenomaisesti kohoavista alkutahdeista sulkeutuen lopuksi alun motiiviin, nyt kuoron suulla: ”Vapahtaja vapautetaan”. Chorus Cathedralis Aboensis löysi nopeasti itsestään oopperakuoron eikä arastellut Wagneria.
Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Ville Matvejeff, Suomen Wagner-seuran Bayreuth-stipendiaatti vuosimallia 2011, kävi oopperan kimppuun intoa puhkuen veistäen musiikkia voimakkain vedoin, pidäkkeettömän romanttisesti. Hänen tulkintansa oli kuitenkin läpeensä punnittu, ei hillitön. Intiimit jaksot saivat herkän toteutuksen. Siitä huolimatta kiihkoisuus nousi hallitsevaksi, kun taas pyhän ja mysteerin – ”näyttämönpyhitysjuhlanäytelmän” – sävyjä ei juuri tavoitettu. Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen hienoin orkesterikohtaus, Graalin temppeliin johdattava Verwandlungsmusik, oli siekailemattoman suoraviivainen, kuin jyhkeä luonnonnäytelmä, mutta siitä puuttui henkinen korkeus.
Esitystä varten oopperaa oli hieman lyhennetty ja sovellettu jättäen pois asepoikien ja kukkaistyttöjen osuudet. Etenkin ensimmäisessä näytöksessä Gurnemanzin replikointiin jäi kummallisia aukkoja, mutta musiikillisesti tekstuuri soljui eteenpäin luontevasti. Toisessa näytöksessä kukkaisensemblejen karsiminen toi Kundrya paremmin esiin ja tehosti kokonaisuutta.
Auli Särkiö-Pitkänen
Parsifal Turun konserttitalossa 12.8. klo 14, ensimmäinen esitys 10.8.
