Nyt neljättä kertaa järjestetty renessanssimusiikin festivaali Aurore on osoittanut, että tasokkaalle vanhemmmalle musiikille on vahva kysyntä. Siihen festivaali on menestyksekkäästi vastannut paketoimalla 1400–1600-lukujen musiikkihelmiä syväluotaaviksi mutta helpostilähestyttäviksi pitkiksi viikonlopuiksi, jotka vetävät Paavalinkirkkoon suoranaisen tungoksen. Täyteläisesti renessanssimusiikkia esittelevä resepti jatkui nytkin, kun konsertit yhdistelivät eri aikakausien ja kielialueiden musiikkia ja valottivat kulttuurihistoriaa. Jos edellisinä vuosina punaisena lankana ovat olleet vaikutusvaltaiset hovikeskukset ja säveltäjämestarit, nyt keskiössä olivat rakkauden ja surun ympärillä liikkuvat maalliset ohjelmistot täydennettynä reformaation merkkivuotta juhlistavalla konsertilla.
Näin neljäntenä festivaalivuonna reseptissä alkoi kuitenkin jo olla toiston maku. Lyhyehköistä kappaleista sommitellut konsertit, joissa vokaalimusiikkia täydentävät kosketin- ja näppäilysoitinsoolot tai nokkahuiluyhtye, tarjoavat nautittavan konseptin, mutta Aurorella on mahdollisuus enempään. ”] On luonnollista, että taiteellinen johtokaksikko Mats Lillhannus ja Kari Turunen tuovat festivaalille omia, korkeatasoisia lauluyhtyeitään, mutta näiden lisäksi kannattaisi yhä enemmän kutsua myös muita yhtyeitä. Esimerkiksi tamperelainen Fioretto toi vuonna 2015 aivan omanlaistaan väriä iberialaisella ohjelmallaan ja soitinarsenaalillaan. Kieli- ja puhallinsoittimien moninaisuus on renessanssiajalle tyypillinen piirre, ja juuri instrumenttikattauksen suppeus alkaa vähitellen näyttäytyä Auroren ongelmana: laulumusiikki dominoi, eikä festivaalilla esimerkiksi ole kuultu koskaan gambayhtyettä.
Myös kaikkien konserttien järjestäminen Paavalinkirkossa ei tunnu aina täysin perustellulta, vaikka kirkolla renessanssiurkuineen ja muhkeine akustiikkoineen onkin täydet syyt olla festivaalin asemapaikkana. Tämänvuotisessa kattauksessa korostuivat henkilökohtaiset tunteet, ja vaikka avara ja pehmeä kaiku tarjosi taitaville laulajille mahdollisuuden leikitellä tilan kanssa ja saada kuiskauksenomaisetkin sävyt soimaan, jotain tästä intiimistä kammarien musiikista häviää suuressa kirkkotilassa – etenkin, jos kuulija ei onnistu kaappaamaan istumapaikkaa eturiveistä.
Joka tapauksessa Auroren taattu tyyli tarjosi Lacrime-otsikolla kulkevassa päätöskonsertissa lauluyhtyemusiikin herkkuja. Madrigaaliyhtye The Cipriano Project (Hanna Järveläinen, Paul Bentley-Angell, Mats Lillhannus ja Jussi Lehtipuu) sekä luutisti Mikko Ikäheimo luotasivat petrarcalaista rakkautta, sydänsuruista kärsimystä ja kaihoa Italiasta Keski-Euroopan kautta Englantiin. Madrigaalikokonaisuutta rytmittivät luuttukappaleet ja kunkin laulajan soolonumerot, joissa onnettomuuden eri puolia päästiin tulkitsemaan vielä henkilökohtaisemmalla tavalla. Yhtyeen madrigaaliperehtyneisyys kuuluu rohkeassa tulkitsemisessa ja vahvoissa karaktäärieroissa. Paikoin saavutettiin soinnillisesti täysin maagisia, tulisesti hehkuvia tai hiljaisuuteen kohoavia hetkiä, mutta yhteissoinnissa oli yllättävän usein myös latteutta tai äänellistä rakoilua.
Nykykuulijalle naisen penseyttä itkevien itsepintaisten rakastajien joukko tuntuu pitkän päälle kiusalliselta. Tässä suhteessa renessanssimelankolian mekka Englanti, jossa oli vierailtu myös lauantain Elisabet I -aiheisessa konsertissa, tarjosi antoisimmat sävelet. Englantilaissäveltäjät korostivat melankolian jalostuneisuutta ja suoranaista eksistentiaalisuutta pelkän vastakaiun kärttämisen sijaan. Enemmänkin instrumentaalista, abstraktia melankoliamusiikkia olisin kaivannut Ikäheimon upeasti soittaman John Dowlandin Forlorne Hope Fancy -soolon lisäksi. Mielenkiintoinen tuttavuus oli Dowlandin aikalaisen John Danyelin esseemäinen luuttulaulukokonaisuus, jossa säveltäjä itsetietoisesti pohdiskeli melankolisen musiikin luomista.
Auli Särkiö
Paavalinkirkko 22.1. klo 16
Aurore-renessanssifestivaalin päätöskonsertti
Lauluyhtye The Cipriano Project ja Mikko Ikäheimo, luuttu
LUE LISÄÄ:
Arvio vuoden 2016 Aurore-festivaalista
Lauri Mäntysaaren musiikinhistoria-sarjan ensimmäinen osa Rondossa 1/2017
