Kansallisooppera aloitti kautensa Helsingin juhlaviikkojen ohjelmaan kuuluneella konsertilla, jossa Esa-Pekka Salonen johti talon orkesteria ja kuoroa ja esitteli sellokonserttonsa.
Keväällä kantaesitetyssä teoksessa Salonen jatkaa piano- ja viulukonserttojensa virtuoosista, soittimellista ja värikkään kerronnallista linjaa. Säveltäjä ja kantaesityksen solisti Yo-Yo Ma ovat verranneet sellon matkaa komeetan vaellukseen avaruudessa.
Kyllähän kuulijan assosiaatiot samaan suuntaan vievät ilman johdatteluakin, siitä pitävät huolen ainakin toisen osan kohisevat elektroniset luupit, jotka on saatu aikaan sellon ääntä reaaliajassa käsittelemällä.
Silti Salonen välttää kaikki kliseet eikä ala kuvittaa avaruusseikkailua konkreettisesti. Sen voi ymmärtää myös mentaalisena pyrkimyksenä yhä ylemmäs ja irti rajoista.
Kulttuurisia mielleyhtymiä rikastavat pentatoniset melodiat ja viimeisessä osassa solistiseen rooliin nouseva afrokuubalainen rumpusetti. Tämä kaikki sopii hyvin yhteen Yo-Yo Man kulttuurisiltoja yhdistäviin aktiviteetteihin Silkkitie-projekteineen.
Ja ettei liian kauaksi jouduttaisi Euroopasta, niin on sävelkielessä myös täkäläisen modernismin vaikutteita sointupilvien ja 12-säveljärjestelmän muodossa. Salonen käyttää kaikkia heterogeenisia aineksiaan taitavasti ja vapautuneesti. Mikään keino ei nouse itseisarvoiseksi vaan yhdistyy toisiin ja säilyy kerronnan ja fantasian välineenä.
Toisen osan elektroniikka ja vinsahtaneet harmoniat tulevat tarpeeseen myös sävelkielen persoonallisuuden suhteen. Niin kauniita kun alkuosan välkkyvät soinnit ja pitkälinjainen melodiikka olivatkin, Debussy ja Ravel tulivat turhankin paljon mieleen.
Loppujaksossa rummut kiihdyttivät selloa yhä hurjempaan menoon, ja siinä oltiin taas jännittävästi rajavyöhykkeillä – tällä kertaa soittimellisen osaamisen. Yo-Yo Ma ei päässyt Helsinkiin, mutta saksalainen nuori virtuoosi Nicolas Altstaedt selvitti soolo-osuuden erinomaisesti, hetkeen heittäytyen ja sointeja kuunnellen.
Jännittävän illan kruunasi Stravinskyn harvoin kuultu melodraama Perséphone, joka toimii vain ykkösluokan esityksenä – ja sellaisen Salonen johti. Esitys taltioitiin levylle, minkä vuoksi se oli saanut normaalia paneutuneemman harjoittelun.
Perséphone kertoo maanviljelyksen jumalattaren Demeterin ja ylijumala Zeuksen tyttärestä, joka näkee narsisseissa alamaailman kadotetut sielut, säälii heitä ja joutuu manalaan. Hän pääsee takaisin maan päälle mutta joutuu kuitenkin syvyyksiin talven ajaksi. Libreton kirjoittaja André Gide tulkitsee tämän kristillisen perinteen mukaan jyväksi, joka kuolemalla tuottaa runsaan sadon.
Ymmärrän hyvin, miksi teosta ei usein kuule. Se kuulostaa helposti kuivakiskoiselta ja abstraktilta. Säveltäjä on kiinnostunut sanojen ja tavujen liittämisestä toisiinsa niin, että fonetiikastakin tulee absoluuttisen musiikillinen keino. Samalla musiikki kuitenkin heijastelee kolmivaiheista elämän sykliä: syntymää, kuolemaa ja uudelleensyntymää.
Itse pääsin Perséphonen makuun Madridin Teatro Realin esityksen myötä, jossa ohjaaja Peter Sellars ja kapellimestari Teodor Currentzis löysivät ritualistisen magiikan. Salonen on vähän eri jäljillä kuin Currentzis soljuvampine tempoineen, mutta tulos on yhtä hyvä.
Vähäisemmän kapellimestarin käsissä teoksen rytmit ja yksittäiset elementit kuulostavat helposti töksähteleviltä, mutta Salosella on taito nivoa palapelin osat yhteen ja luoda draamallinen flow vaihtuvine väreineen. Kiinteä-ääninen tenorisolisti Andrew Staples ja eläytyvä kertoja Pauline Cheviller olivat ensiluokkaiset solistit, ja oopperan kuoro ja orkesteri olivat jaksaneet paneutua kunnolla ei niinkään helppoon teokseen.
Konsertti alkoi Ravelin Le tombeau de Copuperin –sarjalla, jonka Salonen johti rytmikkäästi ja musikanttisesti ilman menneen maailman nostalgian pölyjä.
Harri Kuusisaari
