Arvio: Avantin Suvisoitto, Mimodramas and Horror Clowns, Porvoon Taidetehdas 2.7.2023. Kamariorkesteri Avanti!, Bas Wiegers, kapellimestari, Tuuli Lindeberg, sopraano. Haydn, Ammann, Biber, Žuraj (ekS).
Tyypillisesti nykymusiikkiin keskittyvän Avantin Suvisoiton tämänvuotiset taiteelliset suunnittelijat, säveltäjä Unsuk Chin ja pianisti-toiminnanjohtaja Maris Gothóni, olivat maustaneet ohjelmaa myös ripauksella vanhempaa musiikkia. Aikakausien rinnakkainasettelu oli näkyvintä alankomaalaisen Bas Wiegersin johtamassa päätöskonsertissa, jossa Dieter Ammannin ja Vito Žuraj’n 2010-luvun teokset saivat pareikseen Joseph Haydnin sinfonian nro 38 C-duuri sekä Heinrich Ignaz Franz von Biberin Battalian.
Avantin soittajat hallitsivat rautaisina orkesterifreelancereina luonnollisestikin myös Haydnin 1700-luvun klassismin. Pirteää ensiosaa seurannut andante oli antanut sinfonialle lempinimen ”Kaiku”: kakkosviulut toistivat päämelodioita hiljaisena kaikuna ilman vibratoa, paikoin aivan äärimmäisenkin hiljaa, kuulostaen jopa enemmän syntetisaattorin ääneltä kuin jousisoittimilta. Vikkelät oboesoolot tekivät kolmannesta ja etenkin neljännestä osasta jopa luonteeltaan konsertoivan.
Ammannin Le réseau des reprises harrasti sekin eräänlaisia kaikuja, jossa musiikillisten aihioiden ja eleiden toisto tapahtui jatkuvin variaatioin – tai oikeammin mutaatioin. Sen seurauksena teoksen jokainen hetki oli rekombinaatioiltaan uniikki, eikä kuulijan korviin mikään oikeastaan tuntunut kertaukselta: teos ryskyi eteenpäin melko maksimalistisesti, toimintaelokuvan tunnulla, mutta laajempi muoto oli silti intuition aistittavissa.
Biberin Battalia à 10 vaihtoi tunnelmaa yhteiskunnallisempiin teemoihin. Omaperäisen ja kokeellisen barokkisäveltäjän lyhyt kahdeksanosainen sarja oli yhden taistelun tapaustutkimuksekseen ottavaa lakonista ohjelmamusiikkia: geneerisemmät Sonata, kaksi Prestoa ja Aria vuorottelivat erimaalaisten palkkasotilaiden humalaista hoilailua kuvaavien mikrotonaalisuuksien ja klusterien, cembalon ja foliopäällysteisen kontrabasson marssirumpuimitaation sekä Bartók-pizzicatoilla toteutetun tykinjylyn kaltaisten erikoistehosteiden kanssa. Jopa musketöörin kuolinvalitus toimi tietynlaisena mustana huumorina kuin Monty Python -elokuvissa konsanaan.
Biber oli oivaltava pari vieläkin mustempaa huumoria sisältäneelle Žuraj’n Ubuquitylle. Se oli saanut tittelinsä Alfred Jarryn uraauurtavasta näytelmästä Kuningas Ubu, jonka ahne, itsekäs ja pelkurimainen päähenkilö oli toiminut Alexander Stockingerin laulutekstin katalyyttinä. Slovenialaisen Žuraj’n käsittelyssä satiirinen teksti sai erinomaisesti absurdia groteskiuttaan vastaavat sävelet: kollaasinomaisuutta, aaltoilevia spektrimassoja, perkussiivisuutta, nopeita suunnanvaihtoja ja tyylillisiä sitaatteja kuin valtavassa postmoderniuden seisovassa pöydässä konsanaan. Sopraano Tuuli Lindebergin taiturillisessa teatraalisessa tylytyksessä kyytiä saivat niin kapitalismi, macho-väkivalta, pelkurimainen itsesääli kuin torakkamaisen orgaanisesti säestetty mässäily. Lopulta kukaan ei säästy veriseltä tuomioltaan. Vaikuttavaa ja intensiivistä – viihdyttävyyttä unohtamatta.
Ennen varsinaista konserttiohjelmaa festivaali halusi kunnioittaa Kaija Saariahon poismenoa ja elämäntyötä. Sept papillons –soolosellosarjan osat 1, 4 ja 6 soivat Sami Mäkelän hoivissa hienostuneena jousen sijainnin ja voiman leikkinä.
Santeri Kaipiainen
