Arvio: Avantin Suvisoiton avajaiskonsertti Porvoon Taidetehtaalla 29.6. Johtajana Emilia Hoving.
Avantin Suvisoiton ohjelma on tänä vuonna jännittävämpi kuin aikoihin. Taiteelliset suunnittelijat Maris Gothóni ja Unsuk Chin ovat laatineet sen Unelmia ja dystopioita -otsikon alle, mutta teema on lavea ja jättää tilaa nykymusiikin koko monimuotoisuudelle. Se toteutui hurmaavasti jo avauskonsertissa, jossa kontrasteja riitti niin tyylien kuin mielialojen suhteen.
Jännittäväksi Suvisoiton tekee myös se, että melkoinen osa säveltäjistä on Suomessa tuntemattomia, ja ensiesitysten määrässä ollaan varmastikin tekemässä ennätystä. Juuri näin pitääkin – festivaalin on avattava korvia jollekin uudelle ja luotava sellaisia yhdistelmiä, jotka kiihottavat mielikuvitusta ja saavat näkemään asiat eri valoissa.
Ja nykymusiikkiko olisi vaikeaa? Katin kontit, ainakin Suvisoiton avajaiskonsertin perusteella. Kuultavilla oli värikästä, vauhdikasta ja koskettavaakin musiikkia eri maanosista, jota Emilia Hovingin selkein liikkein johtama Avanti tulkitsi innolla ja antaumuksella.
Korealainen Unsuk Chin oli itse läsnä konsertissa paitsi suunnittelijana niin myös kahdella omalla teoksellaan. Subito con forza on energisoiva alkusoitto konsertille kuin konsertille. Se on syntynyt Beethovenin juhlavuonna 2020 ja yhdistelee tämän musiikin eleitä kuten äkäisiä aksentteja, jyrkkiä vastakohtia ja julistusta Chinin omaan, leikkisään ja teräväpiirteiseen tyyliin. Teos on pakattu täyteen dynamiittia, ja lyhyet motiivit singahtelevat ja törmäilevät villisti ja silti tiukassa muotissa.
Chin ei ole kovin paljoa sävellyksissään tuonut esiin korealaista alkuperäänsä, ehkä peläten rodullistamisen tuomia rajoitteita, mutta teoksessaan Gougalon (2009–2011) hän valottaa kiinnostavasti aasialaisia juuriaan. Se on saanut innoituksensa vanhasta korealaisesta katuteatterista silmänkääntäjineen, tempuntekijöineen, puoskareineen, huijareineen ja peruukkimaakareineen.
Teatterillinen lähtökohta näkyy myös osien otsikoissa: Kaljun laulajan valitus, Virnistelevä ennustaja, jolla on tekohampaat, Pullojen ja purkkien episodi, Noidankehä jne. Mistään etnisestä lainailusta ei silti ole kyse vaan kuvitteellisesta, surrealistiseksi vääristyvästä kansanmusiikista, jonka hurjuus, groteskisuus ja mielikuvituksellisuus saa kuulijan pitelemään tuolistaan.
Soittimellisia tapahtumia on niin paljon, että niitä on turha lähteä luettelemaan. Mieleen jäivät mm. sordinoidun pasuunan naukaisut, lyömäsoittimien shamanistiset menot, jousten rouheat vetelyt, puhaltimien kirkunat ja erilaisten helistimien tuoma sirkustunnelma. Kollektiivista menoa tehosti se, että muusikot soittivat myös sivusoittimia. Korkealainen hulluus tuntui sopivan Avantille.
Aivan vastakkaisiin maailoihin vei kanadalais-ranskalaisen eksentrikon, vuonna 1983 Pariisissa murhaan kuolleen Claude Vivierin Lonley child. Stockhausenin johdolla opiskellut ja sittemmin spektrimusiikista innostunut Vivier loi kokonaan oman musiikkityylinsä, jota ei oikein voi verrata mihinkään. Ooppera Kopernikus oli tämän kosmoksen merkkipaaluja. Koskahan se kuultaisiin Suomessa?
Lonley child on Vivieriä pelkistyneimmillään ja koskettavimmillaan. Yksinäisen lapsen unista ja unelmista kertova runo oli Vivierille omakohtainen, sillä hän oli orpo. Laulustemma pysyy melkein monotonisuuteen asti samalla korkeudella, ja myös soittimet sulautuvat hypnoottiseen vähien eleiden maisemaan, johon mikrointervallit, tremolot ja kellojen kilke tuovat taianomaisuutta. Laulusolisti Faustine de Monés tavoitti keskittyneesti nämä salaperäiset näyt.
Argentiinalaisen Alberto Ginasteran juuret ovat Kataloniassa, ja teoksessaan Glosses sombre temes de Pau Casals hän kohtaa toisen katalonialaisen, sellisti Pablo Casalsin, jonka Rukous Montserratin neitsyelle aloittaa teoksen kauniina sellosoolona. Jatkossakin kuullaan Casalsia, mm. kuuluisa Lintujen laulu. Lavalla olevan orkesterin lisäksi teoksessa soittaa jousikvintetti lavan takana piilossa.
Kahden soittajiston välinen suhde ja toisaalta perinteisten melodioiden ja modernimman satsin välinen jännite assosioituu uuden ja vanhan maailman väliseksi, mutta yhteys niiden välillä säilyy. Ritualistiset ja luonnonläheiset tunnelmat huipentuvat finaalin vauhdikkaaseen tanssiin. Siitä oli enää askel meksikolaisen Sivestere Revueltasin sytyttävään latinorytmien säihkeeseen teoksessa Colorines. Emilia Heving piti suvereenilla ja samalla rennolla otteellaan Avantin lipun korkealla.
Harri Kuusisaari
