Ä
lkää murehtiko ja miettikö tulevaisuutta vaan olkaa ylpeitä suurista saavutuksistanne ja bailatkaa! Tämäkö oli Kansallisbaletin väistyvän johtajan Kenneth Greven viesti itsenäisyyttään juhliville suomalaisille hänen uudessa showssaan Kalevalanmaa?
Siihen viittaa esityksen loppu, jossa vahtimestari keskeyttää ilonpidon yhteislauluineen ja vaatii miettimään kansakunnan asioita. Näyttämömies väittää vatsaan, että viihtymään tänne on tultu. Viimein miehet lyövät kättä, yleisön ylle puhalletaan paperisilppua, ja bileet Daruden diskobiitin tahdissa jatkuvat. Suomalaisena melkein hävettää.
Sitä ennen on menty läpi hengästyttävällä juoksulla koko Suomen historia kavalkadi- ja iltamatyyliin. Ohi vyöryvät kuluneimmat kansalliset kliseet Kalevalan hahmoista Kekkoseen, mäkihyppääjiin ja muihin sankareihin, sodista ja naisliikkeestä Aalto-tuoleihin, Marimekkoon ja Nokia-buumiin. Loppuosa esityksestä onkin silkkaa hömppää, joka soveltuu pikkujoulujen ohjelmiin.
On ihmeellistä, että tanskalainen baletinjohtaja virittää näyttämölle tällaisen nationalistisuuden ylistyslaulun, jossa ei kyseenalaisteta mitään vaan käytetään oopperatalon koko suurta koneistoa ”yhtenäiskulttuurin populistiseen propagandaan”, Hbl:n kolumnistia Maïmouna Jagne-Soreauta lainatakseni.
Hahmojen määrä on valtava: Väinämöisestä ja Pohjan akasta Minna Canthiin, Lasse Viréniin, Irwin Goodmaniin, Tom of Finlandiin, Jorma Uotiseen ja heavy metal -faneihin. Materiaalin runsaus korostaa spektaakkelmaisuutta, ja Mikki Kuntun jylhä valaistus ja lavastus ja Eerika Turusen herkulliset puvut täydentävät kokonaisuuden.
Rönsyilevyys on myös Kalevalanmaan ongelma. Monia herkullisiakin tilanteita ja hahmoja juoksutetaan lavalla näyttäytymässä ilman että niistä saadaan mitään kerronnallista langantynkää aikaan. Alkupuolen Kalevala-kuvasto jäi ohueksi, eivätkä Lönnrot, Runeberg ja Snellman ehtineet perustella olemassaoloaan sivistyksen symboleina.
Vakavia aiheita kuten sotia, maaltamuuttoa ja tasa-arvoa ei tietenkään ehditä tai edes haluat käsitellä syvemmältä. Keskeinen hahmo oli pienen hopeapukuisen pojan edustama ”Sisu”, mutta sitäkään ei olisi tiennyt ilman, että se ohjelmalehdessä kerrottiin.
Kokonaisuutta ei voi sanoa baletiksi vaan hybridiksi, mutta entä se koreografia? Greve kierrättää alkupuolella klassista perussanastoa ja luottaa tanssissa pikemmin massojen kuin yksilöjen voimaan. Kalevan ja Pohjan naiset ja miehet mittelevät, mutta prima ballerinan roolin saava Aino ei oikein pääsee nousemaan Suomen lipun kantajaksi.
Tuonelan joutsen on nähty baletissa sata kertaa koskettavampina versioina – nyt lintuja oli iso lauma, joka liikehti koppavasti kuin ja vailla myyttisyyttä. Pessi ja Illusia hukkuivat näyttämökuvien tulvaan niin että vaikuttivat turhilta.
Loppuosa esityksestä valuikin sitten silkalle sketsipuolelle. Lavatanssien lomassa vilahtivat eukonkantokisat, vapunviettäjät, saappaanheittäjät ja urheilijoiden pikavisiitit. Yleisöllä oli hauskaa, ja totta kai sillä on siihen oikeus. Mutta onko oikein satsata maan kalleimman taidelaitoksen suurta tuotantobudjettia tällaiseen?
Musiikkipuoli kulki samaa maksimalistista linjaa niin, että alkuun pelotti; mukana oli kaikki mahdollinen taidemusiikista (Klami, Madetoja, Sibelius jne.) kaikkien tuntemiin sävelmiin (Narvan marssi, Nälkämaan laulu, Suomen laulu, Satumaa, Säkkijärven polkka jne.). Valinnat korostavat yhteisyyttä ja yhtenäiskulttuuria, ikään kuin suomalaiseen musiikkiin ei mahtuisi mitään särmiä ja vastaääniä.
Tuomas Kantelinen oli koonnut materiaalitulvasta sinänsä juohevasti etenevän kokonaisuuden, täydentäen sitä omien elokuvamusiikkiensa pätkillä. Uuno Klamin teokset rytmittivät alkupuolen myyttisiä tunnelmia, ja modernia Suomea kuvaa Seppo Pohjolan ensimmäinen sinfonia. Kaj Chydeniuksen Laulu siirtotyöläisestä ja Simo Salmisen ja Spede Pasasen Rotestilaulu oli myös mahdutettu mukaan.
Oli hyvä idea tuoda lavalle myös Kimmo Pohjola harmonikkoineen ja Värttinä-yhtyeen kolme naista. Pohjolan kokonaisvaltainen näyttämöolemus vakuutti, ja uuskansanmusiikin huomioiminen kokonaisuudessa ansaitsee kiitoksen. Musiikin johti Nick Davies.
Kansallisbaletin klassisesti treenatut nuoret tanssijat tuntuivat olevan hieman hämillään lavatatsujen irrottelijoina ja suomalaisen kesäyön koheltajina, mutta mutta yritystä ei puuttunut.
Harri Kuusisaari
