Orfeus Barock Stockholm -yhtyeen konsertti Sibelius-Akatemian konserttisalissa 19.3. Fux, Muffat, Telemann, Couperin. Helsinki Seriös -sarja.
Ruotsalaisen Orfeus Barock Stockholm -yhtyeen konsertti oli yhtä aikaa viihdyttävä että valistava, aisteja stimuloiva että tunteita koskettava pakkaus barokin soitinmusiikin kansallisten tyylien sillanrakentajista. Ilta tarjosi nautintoa ja tunnelmaa asianmukaisessa akustiikassa. Mutta ensin muutama sana konsertin puitteista, koska niihin sisältyy tärkeä musiikkipoliittinen kysymys.
Taideyliopiston Sibelius-Akatemian R-talon konserttisali on ollut Helsingin musiikkielämän keskuksia 1930-luvulta lähtien, mutta viime vuosikymmenten aikana se on sulkeutunut yliopiston sisäiseen käyttöön – monien musiikin ystävän suruksi, sillä se on ainut juuri oikean kokoinen (500 paikkaa) ja akustisesti hyvä sali Helsingin keskustassa kamarimusiikille ja resitaaleille.
Kun eduskunta lähti R-talon väistötiloistaan, myös saliin tehtiin mittava remontti, tarkoituksena palauttaa se alkuperäiseen muotoonsa. Lavan takaosan suoristaminen laatikkomuotoon pehmensi akustiikka ja teki siitä vähemmän päällekäyvän, ja interiööri lumosi linjakkuudellaan.
Tällöin musiikkipireissä virisi toive, että voisiko salia palauttaa koko musiikkielämän palvelijaksi. Sibelius-Akatemia kuitenkin tuotti pettymyksen. Se ei tunnu tietävän, millaisen julkisen roolin se salilleen haluaisi. Vaikka sen pääasiallinen käyttö muodostuisikin talon omista tilaisuuksista, on vaikea uskoa, ettei siltä liikenisi ilta-aikoja muille, jos halua järjestelyihin on.
Sibelius-Akatemialla on Musiikkitalossa käytössään jo neljä pienempää salia ja R-talon kamarimusiikkisali, ja tuskin koskaan tilaisuudet vetävät niin paljon väkeä, että iso sali olisi sen puolesta tarpeen – lukuun ottamatta Sibelius-viulukilpailuja ja muita poikkeuksia.
Yhden ongelman R-talon salissa muodostavat äänivuodot vierustoilla oleviin luokkiin, minkä vuoksi tilojen käyttöä joudutaan joskus koordinoimaan. On ihmeellistä, että eduskunnan jäljiltä tehdyssä kalliissa remontissa ei tällaista asiaa huomioitu. Eikö puute ole mitenkään korjattavissa? Se ei riitä syyksi sille epätietoisuudelle, joka salin vuokrausta tuntuu hallitsevan. Edes selkeitä vuokria, käytön kriteerejä ja oheispalveluja ei ole määritelty. Vuokrapyynnöt ovat olleet tähtitieteellisiä.
Ei siis ihme, että ulkopuolinen käyttö on jäänyt vähiin. Konserttisalin ainut säännöllinen ulkopuolinen käyttäjä on ollut viime syyskuussa aloittanut Helsinki Seriös -konserttisarja, joka on Erkon säätiön tuella saanut kutsuttua nimekkäitä esiintyjiä virkistämään kamarimusiikki- ja resitaalikulttuuria kaupungissa. Sarja on lähtenyt hyvin matkaan, ja moni konsertissa kävijä on tuntenut ikään kuin tulevansa kotiin, monien muistojen saliin.
Kysymys Sibelius-Akatemian johdolle kuuluukin: eikö tällaista toimintaa voitaisi laajentaa? Eikö musiikkikulttuurin tukeminen voisi kuulua laitoksen tehtäviin – vieläpä kun se kyteytyy ydintoimintaan eli koulutukseen antamalla opiskelijoille tärkeitä virikkeitä?
Itse olen ollut uudistetussa salissa niin satunnaisesti, että päätin Orfeus Barock Stockholm yhtyeen konsertissa testata akustiikkaa eri paikoilla. Ensimmäisellä parvella melko alhaalla oleva lippa tuntuu demppaavan sointia ainakin muualla kuin eturivillä, mutta toisella parvella – jossa sain istua ruhtinaallisesti yksin – sointi pääsee enemmän lentoon. Permannon keskiosa sopii ainakin barokkiyhtyeelle parhaiten. Sointi tulee lähelle ja resonoi niin kuin olisi soittimen kaikukopassa. Silti se ei saa liikaa kaikua kuten monissa kirkoissa tai paikoin mm. Ritarihuoneella.
Konsertin ohjelma oli kiinnostavasti rakennettu. Se esitteli eri Euroopan maista säveltäjiä, jotka tekivät rauhantyötä lopettamalla kansallisten tyylien välisen kamppailun uudella, rajoja rikkovalla ja universaalilla musiikillaan. Johann Fuxin Triosonaatti Kahdelle viululle ja basso continuolle yhdisti italialaisen vuolauden ja virtuositeetin saksalaiseen kontrapunktiin vetävällä tavalla.
Heti tuli ilmi ruotsalaismuusikkojen luontevan ytimekäs soittotyyli, jossa ei liioitella tehoja ja affekteja. Viulistit eivät diivaile virtuoosissakaan kuvioissa vaan puhaltavat yhteen hiileen. Sellon, cembalon ja luutun continuo seuraa herkästi ja täydentää kontrapunktia maukkaasti.
George Muffat oli syntyisin ranskalainen mutta vaikutti suurimman osan uraansa eri puolilla Europpaa. Universaalius kuuluu hänen viulusonaatissaan ranskalaisen elegantin koristelun ja italialaisen melodisuuden kohtaamisena. Sonaatti g kokoelmasta Armonico Tributo taas perustuu ranskalaisiin tanssisarjan osiin, mutta niiden dramaattinen, jyrkkien vastakohtien leimaama ekspressiivisyys assosioituu aivan muualle, aina tulevaan Sturm und Drang -tyyliin asti.
Georg Philip Telemann ironisoi Les Nations -sarjassaan eri kansallisia luonteenpiirteitä ranskalaisten tanssien muodostamasta kehikosta käsin. Turkkilaisten, sveitsiläisten, venäläisten ja portugalilaisten jälkeen yleisö hieraisee korviaan: ovatko soittimet äkkiä menneet pois vireestä? Huojuvat säveltasot kuvaavat rampoja, kunnes juoksijoita ilmentävä spurtti päättää sarjan.
Telemannin sellosonaatti astuu jo ulos barokista uusille vesille, ja siinä yhtyeen suomalaisjäsen, Tukholman kuninkaallisen orkesterin soolosellistinä toimiva Johannes Rostamo sai näyttää solistiset kykynsä. Francois Couperin täyttää triosonaattinsa Le Parnasse ou l’apothéose de Corelli ranskalaisilla herkuilla, jotka säestävät italialaismestari Corellin matkaa jumalten asuinsijoille.
Harri Kuusisaari
