Beethovenia aidossa ympäristössä

Elina Vähälä, Marko Ylönen ja Paavali Jumppanen esittivät Beethovenin Arkkiherttua-trion vitaalisti. Kuva: Harri Kuusisaari

Paavali Jumppanen on aktiivisimpia pianistejamme, ei vain esiintyvänä muusikkona vaan myös organisaattorina. Menneellä viikolla hän ensin hyppäsi Jan Licieskin tilalle RSO:n solistina ja heti perään riensi soittamaan aimo annoksen Beethovenia itse järjestämässään Beethovenin tarina -konserttisarjassa Ritarihuoneella. Sarjan konsertit ovat temaattisesti suunniteltuja, tällä kertaa oltiin matkalla kohti romantiikkaa.

Parempaa ympäristöä säveltäjän Arkkiherttua -triolle ei näillä main olekaan kuin Ritarihuone. Juuri tällaisessa aristokraattisessa tilassa se on säveltäjän aikaan soinut.

Teos on omistettu Itävallan arkkiherttua Rudolfille, jonka julkista ja yksityistä puolta musiikki tuntuu kuvaavan. Melodiikka on jalopiirteistä, ja sisäänpäin kääntyneistä sävyistään huolimatta trio on Beethovenia elämänmyönteisimmillään. Tämä vitaalisuus tuli myös vastustamattomasti esiin Jumppasen, viulisti Elina Vähälän ja sellisti Marko Ylösen esityksessä.

Se oli kamarimusiikillista keskustelua parhaimmillaan: repliikit saivat aina persoonallisen värin ota ja anna -periaatteella. Jumppanen piti harmoniat ja motiivit aktiivisessa liikkeessä, ja Vähälän uljaasti soivat ja Ylösen toinen toistaan lämpimämmät fraasit vaihtelivat ilmettään emotionaalisista tunnustuksista sosiaaliseen silmäniskupeliin.

Etenkin scherzossa ja finaalissa oli tarttuvaa musisoinnin iloa, ja hitaan osan laajakaariset melodiat soivat anteliaassa akustiikassa auvoisina. Ehkä flyygelin kantta olisi voinut laskea, sillä se paikoin jyräsi jousia. Hieno esitys joka tapauksessa muusikkojemme kärkitriolta.

Jumppanen on levyttänyt Beethovenin pianosonaatit ja esittänyt niitä eri puolilla Suomea ja ulkomaita myöten. Mistään osaamiseen liittyvästä ei ole varmasti vastaan sanomista. Hän muotoilee vääjäämättömästi rakentuvia kokonaisuuksia, tekstiuskollisesti ja ilman konstailua.

Kuitenkin tällä kertaa As-suuri-sonaatin esityksessä oli vähän läpisoiton makua, eikä surumarssi pysähdyttänyt. Syynä voivat olla myös poikkeuksellisen kiireisen viikon paineet. A-duuri-sonaatissa op. 101 Jumppanen innostui enemmän. Sen muuntuva kudos soi jatkuvasti uutta synnyttävällä imulla, jota luonnonläheiset motiivit alleviivasivat.

Ritarihuoneen akustiikka tekee pianosta helposti voimainstrumentin, minkä vuoksi hiljaiset vivahteet joskus jäivät taka-alalle.

Sarja tuntuu löytäneen hyvin yleisönsä. Lähes kaikki käyttivät maskia, ja tuolien sirottelu ympäri avaraa salia teki turvaväleistä luontevan oloiset. Ei tullut orpoa oloa kuten joissakin syksyn konserteissa.

Sarjan seuraava osa on 11.10, jolloin vierailijana on Kamus-kvartetti. 15.11. Jumppasen rinnalle astuu sopraano Sophie Klussmann, ja 13.12. sarjan isäntä soittaa Beethovenin kolme viimeistä sonaattia.

Harri Kuusisaari

 

 

Edellinen artikkeliKotimaan viikkokatsaus 38/2020: Festivaaleilta erilliskeikkoja syksyyn, Lasse Allonen in memoriam
Seuraava artikkeliMusiikkiuutisia maailmalta 39/2020: Naiskapellimestareille parrasvaloja, maailman pisimmän teoksen nuotti vaihtui