Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 14.2.2020. Nicholas Collon, kapellimestari, Pekka Kuusisto, viulu. Aho, Adès, Rahmaninov.
Brittikapellimestari Nicholas Collon valittiin viime toukokuussa Radion sinfoniaorkesterin uudeksi ylikapellimestariksi, ja hämmästelyä nousi ennen kaikkea siitä, että orkesterimuusikoiden valinta kohdistui Colloniin vain yhden ainoan vierailun perusteella. Pian valintansa jälkeen hän vieraili tulevalla kotikentällään toistamiseen positiivisin arvioin. Eilen (sekä tänään) oli vuorossa kolmas työpaikkaan tutustuminen, ja punaiseksi langaksi oli valittu liike, etenkin tanssillinen sellainen. Collonin maanmiehen Thomas Adèsin viulukonserttoa Concentric Paths reunustivat Kalevi Ahon ja Sergei Rahmaninovin sinfoniset tanssit.
Ahon puolituntinen sarja Sinfonisia tansseja on syntyhistoriansa vuoksi alaotsikoltaan Hommage á Uuno Klami. Klamilta jäi manan majoille poistuessaan keskeneräiseksi kalevalaiseen Sammon tarinaan pohjautuva baletti Pyörteitä, jonka ensimmäisen näytöksen Aho orkestroi vuonna 1988. Hän sai myöhemmin Kansallisoopperalta tilauksen täydentää baletti säveltämällä sen puuttuvan kolmannen näytöksen, mutta kokonaisuus ei koskaan toteutunut; sen sijaan näytöksen musiikki jäi elämään orkesterisarjana.
Syntyhistoriastaan johtuen on Sinfonisten tanssien sävelkieli perinteisempää kuin Aholla yleensä, sijoittuen jonnekin modernin ja uusklassisen välimaastoon. Orkestraalisia tehoja Aho osaa kuitenkin käyttää lumoavasti, Stravinskyn venäläisen kauden balettien kummitellessa olkapäällä. Alkuperäinen näyttämöllinen lähtökohta kuului musiikin tavassa nostaa tunnelma melodista tematiikkaa ja muotorakennetta erottuvammaksi. Raikkaan ja kirpsakan Preludin jälkeen Collon haki Liekkien paluuseen ja tanssiin kunnon mäiskettä ja hallittua kaaosta, mutta Groteskissa tanssissa ei aitoa groteskia ollut kuin lyhyin paikoin. Pitkä finaali Tuulien ja tulien tanssi oli osista jopa ärsyttävän perinteinen kolmijakoisuuksiaan ja tamburiinejaan myöten, päättyen jokseenkin lässähtäen koraaliin, joka ei soinniltaan voinut olla herättämättä Finlandia-mielleyhtymiä.
Musiikkimaailman supersankareihin ehdottomasti luettava Pekka Kuusisto on jo vanha tuttu Concentric Pathsin kanssa, mikä ei ole yllätys, sillä Adèsin konsertto kuuluu 2000-luvun esitetyimpiin. Kompakti parinkymmenen minuutin mitta, monipuolinen sävelkieli ja pienemmillekin orkestereille solahtava soitinnus lienevät kaikki osatekijöinä suosioon. Kiehtovina, muuntuvina murtosointuina käynnistyvässä ensiosassa Kuusiston linja oli kuin yhtä orgaanista kudelmaa orkesterin kanssa, poukkoillen toistuvasti yhteisestä soinnista esiin kuin delfiini valtameren aalloista. Jatkuvasti toistunut korkea rekisteri oli Kuusistolla kirkasta, pyöreää ja (lähes tavaramerkin tavoin) vaivattoman kuuloista. Konserton pitkä, chaconnerakenteinen keskiosa asetti orkesterin muutamia asteita enemmän vastakkain solistin kanssa jylisevine kommentteineen ja keskeytyksineen. Kansantarujen arkkityypin tavoin muistutti keskiosa sankarin vastoinkäymisiä symbolisella matkallaan, ja Kuusiston pitkä soololinja oli haikaileva, paikoin kärsiväkin. Selkeärakenteinen ja vakaarytminen kolmas osa lähestulkoon loppui ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan. Ovela veto: hyvä konsertto ei turhaan pitkitä itseään. Ansaittujen aplodien saattelemana Kuusisto encorena sivisti yleisöä Pauline Oliverosin upean arkaaisella Songs of Ancient Mothers Among Awesome Rocksilla.
Illan päätti Rahmaninovin viimeinen orkesteriteos Sinfoniset tanssit vuodelta 1940. Muutettuaan Yhdysvaltoihin vuonna 1918 ei Rahmaninov säveltänyt kuin muutaman teoksen, ja hänen sävelkielensä oli jo jäänyt modernimpien vaikutteiden jalkoihin. Sinfonisissa tansseissa olivat kuitenkin läsnä sekä vivahteikkaiden mausteiden tavoin esiintynyt 1900-luvun rikas vaikutemaailma että säveltäjän varhaisempien teosten maailma katsantona elettyyn musiikilliseen elämään. Collon toi ensimmäisen osan sivuteemaan kaihoisaa pehmeyttä pieniä yksityiskohtia myöten, ja keskiosan valssissa oli läsnä monimutkaista tunnekuohua valssin raamiin ujutettuna. Teoksen nimestä huolimatta ei sen finaali niinkään hengi tanssillisuutta, mutta etenkin sen loppua kohti Collon sai luotua luonnollisen ja sulavan energiannostatuksen. Kenties kaikissa teoksissa läsnä ollut orgaanisuus on se tavaramerkki, josta tuleva ylikapellimestari tunnetaan? Vaikka mikään illan teoksista ei yksinään räjäyttänyt tajuntaa, oli kokonaisuus mainio paketti, ja on kiinnostavaa nähdä, millaiseksi Collon tulee RSO:n sointia ja yleistunnelmaa muokkaamaan.
