Helsingin juhlaviikkojen klassisen musiikin anti on konserttimäärältään pienin ehkä koskaan, mutta se alkoi suureellisesti Schönbergin Gurrelieder-kantaatilla. Susanna Mälkin johdettavana oli Helsingin kaupunginorkesterin lisäksi Sinfonia Lahti – yhteensä 156 soittajaa – ja 217 kuorolaista sekä kuusi solistia.
Mälkin ja soittajien voittoisa ilta siitä taas tuli, kun taas laulajien osuudet olivat ongelmallisempia Gurrelieder sai aiempaa enemmän sinfonista ilmettä, jossa orkestraalinen rikkaus ylsi myöhäisromantiikan viimeisestä rutistuksesta tulevaisuuden jännittävään ounasteluun.
Vaikka kahden orkesterin omat ilmeet vähän haalistuivatkin, joukko soi kuitenkin yhteen hyvin ja loi mahtavia tehoja wagneriaanisesta myyttisyydestä luonnonilmiöiden maalailuun, dramaattisiin purkauksiin ja lopun villeihin näkyihin, kun haudasta nousseet haamut karauttavat ratsaille.
Hienoinen yllätys oli se, miten hyvin tämä kaikki tämä orkestraalinen värikirjo mahtui Musiikkitaloon. Ainakin paremmin kuin Finlandia-taloon, jossa se on kuultu sekä Esa-Pekka Salosen että Jukka-Pekka Sarasteen johdolla. Tällöin sointi meni tukkoon, eikä laulusolisteista kuulunut kuin pihinää.
Nyt Schöbergin orkestraation rikkaus kuului koko yksityiskohtien tarkkuudessaan ja kontrapunktisessa rakentelussaan, vaikka maailmoja halaava hehku jääkin tässä yläsäveliä ja bassoja leikkaavassa akustiikassa syntymättä.
Pelkäsin eniten taas laulajien kuuluvuutta, sillä säveltäjä itsekään ei ole balanssiongelmiin aivan syytön. Tällä kertaa ongelmaksi osoittautui tenorirooli Waldemaria laulanut Torsten Kerl, joka körsi korvatulehduksesta ja joutui laulamaan käsi korvan pielessä.
On vaikea sanoa, mikä oli lauluasennon, mikä taas kurkun ongelmien syytä, mutta laulusta ei monin paikoin kuulunut juuri mitään. Kerl on kuitenkin tunnustettu Wagner-tenori, ja paikoin äänestä saattoi kuulua sen kalskeen kaikuja, jota siitä varmaankin parhaimmillaan irtoaa.
Teoksen alkupää perustuu Waldemarin ja hänen rakkaansa Toven vuorottaisiin osuuksiin, joiden staattinen rakkaushurmio tuo väistämättä mieleen Wagnerin Tristanin ja Isolden. Nyt nämä osuudet jäivät ontumaan Kerlin ääniongelmien vuoksi. Sopraano Emily Mageen lauloi Toven osaa mallikkaasti, mutta yksin hän ei tietenkään pystynyt aukkoa täyttämään.
Onneksi orkesterissa riitti tässäkin mistä nauttia. Alun meren ja luonnon maalailut olivat tunnelmallisia, ja etenkin puupuhaltajat pääsivät loistamaan. Vaskisektio Wagner-tuubineen soi majesteettisesti kuin Gurre-linnan muurit, vaikkakkaan täyttä yhtenäisyyttä ei näin lyhyessä harjoitusajassa ollut ehditty viilata.
Koko esitys sai uutta sähköä, kun päästiin dramaattiseen käänteeseen, Toven kuolemaan. Orkesteri maalaili välisoitossaan mustasukkainen Helwig-kuningattaren tekemää murhaa. Sitä seuraavaan Metsäkyyhkyn kohtaukseen Katarina Karnéus sai veret seisauttavaa jännitettä.
Waldemarin monologi on teoksen keskeisimpiä hänen haastaessaan itse jumalan vääryydestä, mutta se jäi jälleen vähän ponnettomaksi. Sitten alkavat orkestraaliset kummitusjuhlat kirskuvine ja outoine väreineen, ja Mälkki oli elementissään niiden terävöittäjänä. Vanha ja uusi maailma, myöhäisromantiikka ja orastava modernismi löivät kättä.
Kun haamut pääsivät ratsaille, olisi näin runsaslukuiselta mieskuorolta odottanut demonisempaa otetta. Nyt suoritus jäi vaisuhkoksi. Pian joukko kuitenkin sai sointiinsa ydintä ja leveää linjaa, joten ainakin kaunista laulua kuultiin, ellei nyt niin karmivaa kuin olisi voinut.
Talonpojan (Gidon Saks) ja Klaus-narrin (Wolfgang Ablinger-Sperrhacke) maanläheisesti karakterisoiduissa osuuksissa teos muuttui jo miltei ooperaksi. Pari vuotta sitten Gurrelieder ohjattiinkin näyttämöllisenä Amsterdamin oopperassa, ja se toimi hyvin.
Kertoja Salome Kammer taas toi mukaan kabareemaisia piirteitä. Sen sähköinen vahvistus muutti taas vähän balanssia, mutta outo mutta samalla eteenpäin kohti tulevaisuutta viittaava kohtaus tehosi. Vastaavaa puhelaulua Schönberg köytti useissa atonaalisen kauden teoksissaan, mm. Mooses ja Aaron -oopperassa.
Kohtauksessa kertoja ylistää luonnon ihmeitä, jotka saavat mennä jumalan ohi. Se johtaa luontevasti suurkuoron auringon ylistykseen, joka tarjosi jälleen mojovan loppuhuipennuksen. Tosin naiset eivät oikein ehtineet täysillä mukaan istuttuaan siihen asti toimettomina.
Helsingin juhlaviikkojen ohjelmakirja oli outo tekele. Gurreliederin esittelyssä kerrattiin Wienin yleistä kulttuurihistoriaa sinänsä asiallisesti, mutta itse teos kuitattiin ylimalkaisesti, eikä sen sisällöstä ollut minkäänlaista analyysiä.
Harri Kuusisaari
