Alankomaiden Kansallisooppera juhlisti 50-vuotispäiviään Opera Forward -festivaalilla ja sen kahdella kantaesityksellä. Sekä Kaija Saariahon Only the sound remains että Michel van der Aan Blank out käyttävät teknologiaa välineenä rikkaaseen psykologiseen ilmaisuun. Molemmat nähdään ensi vuonna myös Suomessa.
“Here is a beauty, to set the mind above itself.” Tämä kuoron repliikki kuuluu Esra Poundin käännökseen nō-näytelmästä Tsunemasa, johon Kaija Saariahon uuden kamarioopperaparin ensimmäinen teos perustuu. Kauneus on keino kohottaa mieli itsensä yläpuolelle. Se on zen-buddhalainen ajatus, jonka vaikutuspiirissä japanilainen nō-teatteri 1200-luvulla syntyi.
Saariaho tavoittaa musiikissaan ja Peter Sellars ohjauksessaan paljon tästä alkuperäisestä zen-hengestä, vaikka he eivät mitään japanisoivaa oopperaa ole tehneetkään.
Kokonaisuus pysähdyttää katsojan kuuntelemaan, rauhoittumaan ja assosioimaan.
Only the sound remains on yhteisnimi teoksille. Kummassakin oopperassa, Tsunemasa (Always strong) ja Haboromo (Feather mantel) toistuu ajatus, että vain ääni jää hengestä jäljelle. Nō-näytelmissä on aina kyse henkiolentojen tulemisista ja menemisistä. Myös Saariahon oopperoissa ovat oleellista siirtymät tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä, ja tämä sisäisten tasojen kerrostuma välittyy vangitsevasti.
Tekijät toimivat viisaasti siinä, etteivät he yrittäneetkään modernisoida näytelmiä saatikka ympätä niihin toiminnallista draamaa vaan kunnioittavat vanhaa, haikumaisen runollisesti kiteytynyttä tekstiä ja antavat sille universaaleja jälkikaikuja.
Tekstin sävyt välittyvät Poundin käännöksessä selkeästi: nyt-hetken kerronnasta siirrytään muistoihin ja kommentointiin, ja luontokuvauksilla on tärkeä symbolinen rooli. Musiikkikin on tekstissä läsnä. Tsunemasassa kuvataan mm. luutun kieliä: ”Bassokielet ovat kuin sade, lyhyimmät kielet kuiskivat, kolmas ja neljäs kieli ovat kuin valittava harakka häkissä”.
Monistettu kontratenori
Matala, elektroniikalla ryyditetty sointi alkaa luoda tilaa, laajenee hitaasti toisiin rekistereihin ja alkaa elää uusin värein. Orkesterimontussa laulavan kvartetin Tsunemasa-muminat ja heidän palvonta-asentoon nousevat kätensä tekevät tunnelmasta ritualistisen.
Ollaan väkivaltaisissa oloissa kuolleen luutunsoittajan muistopalveluksessa. Pappi suorittaa rituaalia Blue Mountain -nimiselle luutulle. Sitten sen soittaja ilmestyy haamuna lavalle, ja soittimistosta erityisesti kantele alkaa tuoda ilmoille hänen taidettaan, joka lumosi keisarin.
Always strong alkaa kovin tutunkuuloisesti, niin musiikin kuin ohjauksen suhteen. Säveltäjä onkin pitänyt perustyylinsä ennallaan: sitä leimaavat rikkaat ja monikerroksiset sointipinnat, hitaan hypnoottinen pulssi ja lineaarinen melodiikka. Silti oopperassa on myös paljon uutta, ja se liittyy lauluäänen elektronisen käsittelyyn, joka alleviivaa epätodellista tunnelmaa.
Kontratenori Philippe Jaroussky on ollut teoksen innoittaja, ja hänen äänensä kirkas, yhtä aikaa viaton että viekoitteleva sävy kuvaa hyvin henkiolentoa. Hahmo ei jää pelkästään lavalle, vaan Saariaho on monistanut sitä elektronisesti. Koko teatteritila alkaa kaikua halo-ilmiötä muistuttavin, surround-efektein – ikään kuin äänen viitta laskeutuisi yleisön päälle.
Saariaho selvästikin tuntee kontratenorin perinteen ja kirjoittaa sille pitkäkaarista ja osin lennokkaasti melismoivaa musiikkia ja antaa sen sointiväreille mahdollisuuden kimmeltää. Jaroussky ottaa tästä kaiken irti ja luo haamuunsa onnellisten muistojen hurmiota, joka sitten kääntyy luopumiseen. Hän palaa pimeyteen – ”vain ääni jää”.
Papin roolissa ollut bassobaritoni Davone Tines muodostaa maskuliinisella laulullaan hyvän kontrastin Jarousskylle. Tsunemasan luutunsoitossa on henkisyyden lisäksi myös aistillinen elementti, ja ohjaaja Peter Sellars on tuonut tämän esiin papin ja haamun välisenä homoeroottisena vetona, joka huipentuu suudelmiin.
Luonnon ja sielun kuvia
Toisessa oopperassa Feather mantel kalastaja löytää höyhenviitan, joka kuuluu enkelille. Kalastaja haluaa sen kuitenkin kotiaan somistamaan. Enkeli ei voi lentää ilman viittaansa ja lupaa tanssia kalastajalle taivaallisen tanssin, jos saa sen takaisin. Kalastaja epäilee, että tämä yrittää petkuttaa, mutta tulee katuvaiseksi kun enkeli sanoo. ”Taivaassa ei ole huijareita.”
Teokset ovat luonteeltaan erilaisia. Ensimmäinen on synkkä ja sisäänpäin kääntynyt. Toinen taas kääntyy kohti valoa, ja taivaallinen tanssi tuo mukanaan rymistä liikkuvuutta.
Vaikka muusikoita on mukana vain seitsemän, säveltäjä luo elektronisin keinoin koko tilan täyttävän, läpikuultavan soinnin. Saariaho kertoo, että kokoonpanon pienuus ei ole merkinnyt yhtään vähempää työmäärää – oikeastaan päinvastoin, sillä nyt jokaiselle soittimelle oli kirjoitettava hyvin yksityiskohtaisesti ja merkitsevästi.
Kantele antaa teokselle eräänlaisen puumerkin, sillä sen helinä kuvaa tuonpuoleista. Juuri samaan tapaan cembalo loi epookkia ja päähenkilön sisäistä maailmaa Emiliessä. Eija Kankaanranta soittaa yhteensä kuutta kannelta: yhtä 39-kielistä ja kuutta pienempää, jotka on viritetty varta vasten tätä teosta varten. Vaihdokset soittimien välillä muuttivat koko sointimaiseman väritystä kauniin ja oudon välillä.
Kankaanrannan lisäksi tärkeä rooli oli Saariahon luottohuilisti Camilla Honteigalla, joka niinikään vaihteli soittimesta toiseen ja loi upeita, usein tuulen huminaan, henkien liihotteluun tai lintujen lauluun assosioituvia sointikuvia.
Dudok-jousikvartetin ja lyömäsoittaja Niek KleinJanin osuudet eivät jääneet yksilöllisyydessään yhtään jälkeen. Laulukvartettia (Alankomaiden kamarikuoron kvartetti) säveltäjä käyttää kreikkalaisen kuoron roolissa, kertojana ja kommentoijana. Laulajien äänet nivoutuivat hienostuneesti kokonaisuuteen, samoin kuin David Poissonnierin ääniprojektiot.
Saariaho seuraa musiikillisilla symboleillaan tarkasti librettoa. Selvimmin se tulee ilmi Feather mantelin kohdassa, jossa kuoro vertaa viitattoman enkelin kuihtumista lintujen laulun harvenemiseen. Ainakin villihanhet ja lokit mainitaan libretossa, ja Saariaho noukkii ne partituurissaan tarkasti. Oopperan alussa teksti tuo sumuisen kevätaamun tunnelmaa runoilemalla aalloista ja tuulesta, ja musiikki seuraa – mutta ei tietenkään yksi yhteen.
Valosta varjoihin
Only the sound remains -kokonaisuudessa visuaaliset ratkaisut liittyvät orgaanisesti musiikillisiin ja dramaturgisiin. Ainoana lavasteena on muutama etiopialaisen taiteilijan Julie Mehretun maalaus, joissa villein siveltimenvedoin kuvataan – niin, mitä? Elämän jättämiä jälkiä, selittää ohjaaja videolla, joten olkoon niin. Maalaus on läpinäkyvä, ja haamu ja enkeli kulkevat tämän elämän ja kuoleman rajan läpi.
Valosuunnittelija James F. Ingalls (tuttu aiemmin mm. Saariahon Adriana Materista) on keskeisessä roolissa valon ja varjojen lavalle loihtijana. Pitkinä lankeavat hahmojen varjot luovat Always strong -oopperan tunnelmaa, ja valosuunnittelu myös keskittää isoa tilaa. Feather mantelin tanssivana enkelinä oli Nora Kimball-Mentzos, ja koreografia yhdisteli tyylikkäästi klassista ja modernia liikekieltä.
Fether mantelin lopussa kuoro kuvaa taivaallista tanssia: miten kimonot vaihtelevat värejään, ja taivaanrantaa hallitsevat punainen aurinko, vihreä kuu ja valkoiset pilvet. Näyttämötiimi on ottanut tämänkin kirjaimellisena ohjeena ja nostattelee Mehretun maalauksia ylös ja alas erivärisinä. Tämä ratkaisu herätti yleisössä hämminkiä. Tuli vähän se vaikutelma, ettei tiedetty, miten teos tulisi lopettaa. Illan alkupuolisko oli dramaturgisesti tiiviimpi.
Ooppera sulautuu elokuvaan
Hollantilainen säveltäjä Michel van de Aa on modernin oopperan Pelle Peloton, joka integroi taidemuotoa elokuvaan ja digitaalitekniikkaan. Hänen monimediaiset teoksensa ovat tarkasti kokonaisuuden ehdoilla rakennettuja: kaikki elementit vaikuttavat toinen toisiinsa.
Alankomaiden oopperan Opera Forward -festivaalilla Muziekgebouw aan’t IJ:ssa kantaesitetty teos Blank out on kamariooppera sopraanolle, baritonille, kuorolle ja 3D-filmille. Se kertoo kuolleen äidin ja pojan välisestä suhteesta ja purkaa traagisia tapahtumia: 7-vuotiaana poika oli hukkua, mutta äiti pelasti hänet mutta hukkui itse.
Teos perustuu eteläafrikkalaisen kirjailijan Ingrid Jonkerin runoihin, jotka käsittelevät psykologisia traumoja, muistia, itsensä peilailuja ja alter egoja.
Vain äiti (loistava Miah Persson) on livenä lavalla, monistuen välillä filmillä kolmeksi henkilöksi. Poika (Roderik Williams) esiintyy vain filmillä, kierrellen lapsuuden kotitalon ympärillä ja eri huoneissa, yrittäen rakentaa mielessään tapahtumia. Filmillä laulaa myös Alankomaiden kamarikuoro. Säveltäjä itse ohjannut kokonaisuuden videota myöten.
Reaaliaikainen lavatoiminta ja video ovat interaktiivisessa suhteessa. Äiti häärää lavan reunalla kotitalon tarkan pienoismallin kanssa ja kokoaa kivikasoja, joiden narskuvat ja kolisevat äänet ovat samalla musiikillista materiaalia. Tätä kaikkea filmataan videolle, ja laitteisto kelafilmeineen vie jonnekin 1970-luvulle.
Samanlaiset esitysten reaaliaikaiset kuvaamiset ovat teatterissa muotia ja valahtavat helposti kliseeksi. Michel van der Aa käyttää monia keinojaan kuitenkin taitavasti, rinnastaen arkista dokumentaatiota ja hahmojen sisäisiä tunteita. Sekä äidillä että pojalla tuntuu olevan voimakas halu rekonstruoida traumat pysyäkseen kokoamaan itsensä.
Lopussa kuitenkin herää epäilys: välittyikö tästä tarpeeksi voimakas emotionaalinen panos, johon katsojakin voisi samastua muutenkin kuin ulkopuolisen psykologisen tarkkailijan roolissa? Totta kai dokumentaarinen kerrontakin voi olla koskettavaa, mutta nyt rakennuspalikat näkyvät toisinaan turhan paljaina.
Säveltäjän pitkä kokemus teknologian parissa tulee kuitenkin esiin siinä, että hän ei kikkaile efekteillä vaan uskaltaa luottaa yksinkertaisiin keinoihin. Esimerkiksi ”monistetun” äidin kolmiääninen laulu toimii hienosti mielen pirstoutumisen kuvana. Filmitoteutuksessa 3D-vaikutelmia on käytetty maltillisesti – lasit saattoi usein vallan hyvin myös riisua.
Elektroninen musiikkiosuus on abstraktia, ja oopperallisemmat kohtaukset muodostavat sille vastakohdan. Kuoro laulaa neliäänistä satsia, joka tuo mieleen renessanssiajan madrigaalit. Siinä on viattomuuden tunnetta, johon vaivihkaa yhdistyy jazzharmonioita tai teknopulssia. Tässä populaarimusiikin kanssa flirttailussa Michel van der Aa jatkaa hollantilaisten minimalistien perinnettä, mutta avoimuus tekee lopputuloksista aina yllättäviä.
Blank out jättää lopussa ilmaan paljon kysymyksiä. Mikä oli tarinan lopputulos? Pitääkö kaiken toimia perinteisen dramaturgian keinoin – olisiko elämä itsessään oopperan aihe?
•••
Only the Sound Remains on Alankomaiden oopperan, Pariisin oopperan, Canadian Opera Companyn, Madridin Teatro Realin ja Suomen kansallisoopperan yhteistuotanto. Helsingissä se nähdään huhtikuussa 2017. Myös Blank out nähdään Kansallisoopperan Alminsalissa helmikuussa 2017 osana Musica Nova Helsinki -festivaalin ohjelmaa.
Harri Kuusisaari, Amsterdam
