Arvio: Äänet ajassa. Helsingin kaupunginorkesteri, Susanna Mälkki, kapellimestari, lauluyhtye Exaudi. Gesualdo, Stravinsky, Sibelius, Berio. Musiikkitalo 6.9.2019.
Helsingin kaupunginorkesterin italialaisväritteinen kausiteema on rakennettu todella hyvin: konsertti toisensa jälkeen vaikuttaa kiehtovilta kokonaisuuksilta, ja sitä oli myös kauden virallinen avaus. Kuoroja orkesterin kanssa näkee usein, samoin laulusolisteja, mutta lauluyhtyeitä harvemmin. Nyt Isosta-Britanniasta tullut kahdeksanhenkinen Exaudi avasi ja sulki konsertin, jonka johtoajatuksena liikkui vanhan musiikin uusi tarkastelu ja sen käyttö uuden luomisessa.
Molemmissa Exaudin numeroissa myös säveltäjä oli italialainen. Madrigaaleistaan tunnetun renessanssisäveltäjä Carlo Gesualdon Asciugate i begli occhi sisälsi ajalleen tyypillistä polyfonisten linjojen kauneutta, mutta myös Gesualdolle tyypillisiä ”odottamattomia” kromaattisia kuljetuksia. Madrigaalissa Exaudi typistyi viisikoksi, ja yhtäaikaisuus, yhdenmukainen fraseeraus ja sävelpuhtaus oli Exaudilla tarkkaan hiottua kaunista kuunneltavaa. Puoliympyrän muodosta ei balanssi ollut aivan kunnossa: miesstemmojen väliäänet jäivät varjoon permannon oikealla puolella.
Myös Asciugate i begli occi tuli lainatuksi kahden muun Gesualdon madrigaalin ohella Igor Stravinskyn orkestraatiosovitukseen Monumentum pro Gesualdo di Venosa ad CD annumiin, jonka hän teki renessanssimestarin 400-vuotisjuhlan kunniaksi. Stravinsky ei ole ainoa 1900-luvun säveltäjä, joka puuhasteli vanhan musiikin sovitusten parissa: orkestraalinen tulkinta oli hyvin soivan pohjasatsin ohella kiintoisaa kuunneltavaa. Eri sektioita oli käytetty kysymys-vastaustyylisenä dialogina, ja alkuperäisen materiaalin hienous oli saatu välittymään. Omanlaisensa hoviassosiaatio välittyi. Puhallinsoittimet osittain lähestyivät epäröinnin riskirajaa, mutteivät kompastelleet; ei mikään ihme, sillä laulettunakin renessanssipolyfonia on todella haurasta tavaraa.
Ensimmäisen puoliskon täydensi Jean Sibeliuksen kuudes sinfonia. Ohjelmalehtisen mukaan Sibelius oli sävellysaikoihin kiinnostunut renessanssipolyfoniasta, ja täten pitkälti doorisessa moodissa kulkeva sinfonia loksahtaa osaksi ohjelmaa. Rakenteellisesti kuudes ei tarjoa klassista draamaa, vaan on omanlaisensa mystinen tutkielma, säveltäjän itsensä sanoin ”jäävettä”: välillä episodimainen ja välillä variaatioina rakentuva. Ylikapellimestari Susanna Mälkin jämäkkä ja tavaramerkkimaisen selkeä jälki olikin kuin potentiaalienergialla latautunutta, mutta vailla minkäänlaista painekattilaa, ja vakaa virta avautui aina tarvittaessa sulaviksi kuohahduksiksi. Johdonmukaista kauttaaltaan. Kirkkaudesta ja kuulaudesta huolimatta teki ”tarinallisuuden” häilyvyys sinfoniasta tosin hieman abstraktin, jossa nimenomaan pikemmin tarkkaillaan jotain kuin ollaan itse kokemassa tapahtuma.
Ympyrä sulkeutui väliajan jälkeen useammallakin tapaa Luciano Berion Sinfonialla (1968–9) kahdeksalle lauluäänelle ja orkesterille. Jo alkutahdit kertoivat, kuinka oltiin taideteon ja -tapauksen äärellä kuulla Sinfonia Helsingissä. Samalla jatkettiin menneisyyden uudelleentulkintaa, sillä jos Stravinsky ja Sibelius kääntyivät renessanssin puoleen, pohjautuu Sinfonia Berion omien sanojen mukaan henkisesti Gustav Mahleriin, etenkin 2. sinfoniaan ja sen scherzoon, jota lainataan välillä muodon, välillä hengen mukaan, ja 3. osassa tämä lainaaminen on hyvinkin kirjaimellista. Mahler tunnetaan temaattisesta ja teoksellisesta laajuudestaan, sitaateistaan ja useiden musiikillisten kulttuuristen kerrosten lainaamisestaan, ja lyhyestä kestostaan huolimatta Berion Sinfonia osoittautui henkisesti mahleriaanisemmaksi kuin itse Mahlerin teokset.
Ensimmäiseen osaan Berio oli fragmentoinut antropologi Claude Lévi-Straussin tutkielmaa vesimyyttien muodostumisesta, ja tekstistä selvää saaminen oli tietoisesti toissijaista (varsinkin kun lähdetekstejä ei oltu painettu ohjelmaan). Mikrofonein vahvistettu Exaudi muuntautui orgaanisesti solisteista osaksi valtavaa orkestraalista kudosta ja takaisin, ja se kudos oli voimakas, tähdellisen läsnäoleva ja jopa väkivaltainen. Martin Luther Kingille omistettu toinen osa oli samanaikaisesti elegia ja oodi, kuin voimakkaasti hidastetun tragedian filmitoisinnon ääniraita (jota ei soimaan pärähtänyt kännykkäkään liikaa saanut pilattua; eivätkö ihmiset osaa vastaanottaa yksinkertaisia sanoja ”Muistathan sulkea matkapuhelimesi”?). Kolmanteen osaan tehtiin täyskäännös, kun Samuel Beckettin runsas, loistavan teatterillisesti lausuttu teksti kohtasi orkesterin perverssin musikaalimaiset sävyt. Oli fantastista, kuinka metatasot seurasivat toisiaan kadottamatta kuulijan vastaanottokykyä. Neljäs osa kääntyi jälleen hitaampaan, ja samalla eniten pois postmodernista ”selkeään modernismiin”, ja finaalissa koottiin kaikki osat päällekkäiseksi synteesiksi kuin tutkielman analyysi ja johtopäätökset. Mahlerin mukaan sinfonian täytyi olla kuin maailma ja sisältää kaikki, ja Berion Sinfonian viimeisen osan päällekkäisyys oli juuri tätä. Ei maailma ole yksi tarina, vaan kaikki tapahtuu päällekkäin oudossa vuorovaikutuksessaan. Uskomaton teos, loistava illan kaari, kiitos Mälkki, Exaudi ja HKO.
Santeri Kaipiainen
