Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri 15.3.2019 Musiikkitalossa. Gershwin, Šostakovitš. Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari; Joonas Ahonen, piano.
Helsingin kaupunginorkesterin Leningrad, New York esitteli kaksi harvemmin kuultavaa 1900 luvun alkupuoliskon teosta, jotka esittelivät saman kolikon kahta eri puolta. Jukka-Pekka Sarasteen johdolla kuultiin ensin taide- ja viihdemusiikeissa tasapuolisesti viihtyneen George Gershwinin pianokonsertto vuodelta 1925, jossa Joonas Ahonen toimi ensi kertaa solistina. Samoin rönsyilevä oli myös Dmitri Šostakovitšin neljäs sinfonia (1936), joka kolikon kääntöpuolena sävellettiin Yhdysvaltojen kapitalistisen ”vapauden” sijaan totalitaristisessa Neuvostoliitossa mielivaltaisen ja brutaalin johdon alla.
Ahosen aloittaessa Gershwinin piano-osuutensa valtasi koko salin rento mutta valpas tunnelma, jossa coolius ja energia olivat loistavassa tasapainossa. Orkesteri ionisoitui Ahosen soitosta tähän samaan mielentilaan, joka jatkui koko konserton läpi. Gershwinillä romanttiset satsit ja 1900-luvun alun sävelkielen lainat vuorottelivat musikaalitunnelman, swingin, ragtimen ja bluesin kanssa avosylin hyväksyen. Polveilevan konserttomuodon ja kelvon orkestraation ”taidehenki” antoi tilaa kujeileville ja rehellisen viihteellisille jaksoille.
Ahonen otti tämän kontrastin haltuun hyvän komedian tavoin: vakava, pianistisen perinteen tuntemuksen selkeästi näyttävä osuus saattoi päättyä pilke silmäkulmassa soitettuun kepeään tumpsahdukseen – mutta pitäen jatkuvasti myös pokerinaaman, ja juuri siinä piili hauskuus. Myös rivisoittajat pääsivät näyttämään amerikkalaista tulkintaansa toisen, bluesmaisen osan soolo-oboeosuuksien ja huopahattuun soitettujen trumpettisoolojen sisältäessä maireaa venyttelyä. Hyvin tanssillisessa kolmannessa osassa Ahonen saattoi ensin soittaa kuin olisi Stravinskyn tai Bartókin parissa, vain vaihtaakseen Fats Waller –henkisen virnistävän kapakkapianistin tyyliin. Virkeä ja riemastuttava konsertto oli Ahosen virtuoottista ilotulitusta vailla alleviivausta.
Šostakovitšin neljäs sinfonia oli keskeneräinen, kun Pravdassa ilmestyi pahamaineinen ”Sekasotkua musiikin asemesta” –kirjoitus Stalinin nähtyä säveltäjän oopperan Mstenskin kihlakunnan Lady Macbeth. Šostakovitš sävelsi sinfoniansa loppuun – tutkijat uumoilevat sen materiaalin ja muodon olleen jo pääosin valmiina tuohon aikaan – mutta kielsi sen esittämisen. Hänen seuraavat suurteoksensa myötäilivät enemmän kommunistisen puolueen sallimia rajoja, joten neljännestä sinfoniasta löytyy sellaista röyhkeyttä ja omintakeisuutta, jota myöhemmin sai enää etsiä.
Gustav Mahlerin vaikutus näkyy ja kuuluu sinfonian 60-minuuttisessa kestossa, yli satahenkisessä orkesterissa valtavine puhallin- ja lyömäsoitinsektioineen ja banaalien, lähes koomisten elementtien pujottelussa vakavan materiaalin sijaan. Nimenomaan tämä valtava moninaisuus ja liioitteleva mahtipontisuus – kenties 1930-luvun Neuvostoliiton saavutusten esittelyn hengessä – osoitti teoksen olevan aivan mahtava vertailukohta Gershwinin konsertolle. Edellä mainitun riemuttelevan tunnelman sijaan Šostakovitšin sinfoniassa väijyi kuitenkin taustalla jatkuva uhka, pelko ja arvaamattomuus tekohymyisän riemun ja ironisen bombastisuuden keskellä, mikä kuului etenkin ensiosan hitaammissa kohdissa, jotka muistuttivat Bartókin ”yömusiikkia”, mutta pari astetta brutaalimpina, sekä lopun triumfin jälkeen tulevaan tunnelmaan, jossa pahuus jää kytemään. Saraste saavutti loistavan absurdin ja yllätyksentäyteisen tunnelman, ja pakka saatiin pidettyä kasassa hyvin; joissain kohdissa orkesterin koon takia syntyi huojuvia tempokäsityksiä, mutta ne saatiin aina kursittua pian kokoon.
Santeri Kaipiainen
EDIT: Otsikkoa korjattu 16.3.2019 klo 21:25.
