Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 29.1.2021 (suoratoisto). John Storgårds, kapellimestari, Helena Juntunen, sopraano. Sibelius, Ranjbaran (ekS.), Glass.
Helsingin kaupunginorkesterilta oli virkistävä ajatus rikkoa perinteistä sinfoniaorkesterin konserttimuottia: eilen Musiikkitalosta striimatussa konsertissa ei ollut yhtään suurimuotoisempaa teosta, vaan viisi lyhyempää, keskimäärin reilun kymmenen minuutin mittaista numeroa. Kolmen Jean Sibeliuksen sävellyksen väliin sijoittuivat Behzad Ranjbaranin Songs of Eternity sopraanolle ja orkesterille sekä Philip Glassin Offering, joka on sävelletty Ravi Shankarin soittamalle teemalle. Kapellimestari Miguel Harth-Bedoyan saappaisiin loikkasi, oletettavasti matkustusrajoituksen vuoksi, HKO:n edellinen ylikapellimestari John Storgårds.
Vuonna 1955 Teheranissa syntyneen, nuorena aikuisena Yhdysvaltoihin sävellystä opiskelemaan muuttaneen ja sille tielleen jääneen Ranjbaranin orkesterilaulu Songs of Eternity käyttää lähdetekstinään runoja Ruba’iyat-kokoelmasta, joka on laitettu keskiajan persialaisen tähtitieteilijän Omar Khayyamin nimiin. Nykytutkimuksen valossa Khayyam tuskin on itse valtaosaa häneen liitetyistä (Songs of Eternityssä englanniksi lauletuista) runoista kirjoittanut, mutta tavallaan tämä sopii yhteen sen kanssa, että Ranjbaranin teoksestakin oli vaikea erottaa persialaisen klassisen musiikin elementtejä, sen vähän mitä kyseistä tyyliä olen kuunnellut. Siinä missä monet nykysäveltäjät, joiden juuret ovat länsimaisen kulttuurin ulkopuolella, integroivat ulkoeurooppalaisia perinteitä moderniin sävelkieleen (esim. Tan Dun, Toshio Hosokawa, Joshua Uzoigwe), on Songs of Eternity uusromanttista ja vapaatonaalista, lähestulkoon kuulostaen 1900-luvun alun eurooppalaisteokselta. Toki maailmassa on vapaus kirjoittaa musiikkia haluamallaan tyylillä, mutta pintapuolisten elementtien lainailu ei tässä yhteydessä tunnu paljon Rimski-Korsakovin eksotismia kummoisemmalta, vaikka onkin lähtöisin endogeeniselta säveltäjältä. Laulusolistin osuuteen kirjoitetut ornamentit ja melismat tuntuivat vähän päälleliimatuilta – eikä tässä käy sopraano Helena Juntusta syyttämän, sillä länsimaisen klassisen koulutuksen saaneelle laulajallehan tämä on sävellettykin, ja sen tyylin raameissa Juntunen sen kelvollisesti esitti. Iranilaisten (tai iranilaislähtöisten) nykysäveltäjien joukosta löytyy kuitenkin kiinnostavampaakin sävelkieltä (esimerkkinä vaikkapa Anahita Abbasi).
Philip Glassin (s. 1937) Offering (1990) on osa teossarjaa, jossa Glass ja Shankar sovittivat toisilleen säveltämiään teemoja. Pohjoisintialaisen eli hindustanilaisen klassisen musiikin sitarmestari Shankarin (1920-2012) melodian Glass oli siirtänyt kahdelle saksofonille. Pitkää raukean melodian jaksoa seurasi reippaampi osa ja jälleen hitaampi lopetus, mikä oli myös nyökkäys intialaiseen perinteeseen. Vaikka toisinaan Glassin orkestraatio oli hänen tavanomaista tuotantoaan kiintoisampaa, toistuivat Offeringissakin silti samat iänikuiset molliostinatot ja muut keinovarat kuin muissakin Glassin sävellyksissä: kärjistäen, kun on kuullut kourallisen Glassia, on kuullut ne kaikki.
Kiintoisasti myös Sibeliuksen sävelruno Bardi noudatti samaa hidas – intensiivinen – hidas coda –rakennetta kuin Offering, nostaen kelttiläistä runonlaulajaa eli bardia oletettavasti inkarnoivan harpun alkupuolen keskiöön ja syventäen tunnelmaa keskivaiheen mehukkailla harmonioilla. Sen sijaan konsertin avannut Autrefois, jonka Sibelius sovitti vuoden 1919 kantaatistaan kuorolle ja orkesterille, kuulosti siltä, mitä se luultavasti olikin: harmittomalta ja nopeasti unohtuvalta tilaustyöltä viidennen ja kuudennen sinfonian välissä. Päätösnumero Luonnotar kuuluu Sibeliuksen merkittäviin orkesteriteoksiin ja oli myös konsertin parasta antia. Vaikka paikoin teksti jäikin epäselvästi artikuloiduksi (voi olla, että kuulokuva olisi salissa ollut eri), oli Juntusen äänessä yli orkesterin kantanutta hyvää voimaa.
Santeri Kaipiainen
