Impromptu II Musiikkitalossa pe 3.4.2020. Erkki Palola, Elina Lehto, Jani Lehtonen, viulu; Tiila Kangas, alttoviulu; Lauri Kankkunen, sello; Niamh McKenna, huilu; Ville Hiilivirta, Mika Paajanen, käyrätorvi; Matilda Kärkkäinen, Virva Garam, piano. Schumann, Berio, Sallinen, Brahms.
Yksinomaan jousisoittimista koostuneen ensimmäisen Helsingin kaupunginorkesterin järjestämän Impromptu-konsertin jälkeen oli seuraavassa kevään peruuntunutta ohjelmaa korvaavassa kamarimusiikki-illan lähetyksessä framilla solistisia puhaltimia. Valmistautumisaikaa oli ensimmäistä konserttia enemmän, ja romantiikan ajan jättiläisten Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin harvemmin kuulluilla teoksilla alkanut ja päättynyt ohjelma kävi kiinnostavasti välissä 1900-luvun loppupuoliskolla Luciano Berion Sequenzan ja Aulis Sallisen neljännen jousikvarteton myötä.
Schumannin Adagio ja Allegro As-duuri op. 70 käyrätorvelle ja pianolle alkoi rauhallisena kuin omanlaisensa moment musical, rauhoittumis- ja nautintohetki arjen (ja poikkeustilan) keskellä. Käyrätorven osuus on nopealiikkeisyydessään ja laajassa rekisterissään haastava. HKO:n äänenjohtajalla Ville Hiilivirralla pysyivät useimmiten nämä fraasit hyppysissään, mutta luottavaiseen rentouteen päästiin todella vasta Allegron puolella. Hiilivirran ja Matilda Kärkkäisen duo pelasi hyvin yhteen.
Klassisten muusikoiden kesken pahamaineiset Berion Sequenzat ovat moderneja virtuoottisia soolonumeroita. Niistä huilulle sävelletty ensimmäinen kantaa mukanaan lyyristä tekstinpätkää, jonka mukaan, karkeasti suomennettuna, ”musiikki on kaikkien intohimojen huippu”. HKO:n viimevuotinen kiinnitys, nouseva huilutähti Niamh McKenna, tarttui haasteeseen ja soitti takeltelemattomalla, itsevarmalla otteella.
Sallisen jousikvartettoa ja Brahmsin käyrätorvitrioa Es-duuri op. 40 yhdistää säveltäjän äidin kuolema: molemmat ovat ensimmäisiä heidän kynästään tulleita teoksia tämän vääjäämättömän (useimmiten) tragedian jälkeen. Sallisen yksiosaisen kvarteton vastaus on suoran soinnin lakeudenkaltaista melankoliaa, jota katkovat nopeat ja rytmiset, hieman Šostakovitš-maiset jaksot. Lohdutuksen ja lohduttomuuden välillä tasapainotellut tulkinta kenties laajeni myös pohtimaan luovuttamisen aspekteja.
Brahmsin tapa tarkastella menetystä trionsa kautta oli melko erilainen. Barokin kirkkosonaattimuotoa hidas–nopea–hidas–nopea noudattavan kokonaisuuden on epäilty kuvaavan menetyksen tunneprosessin eri vaiheita. Alkuosa ikään kuin pidättelee tietoisuutta traagisesta tapahtumasta duurinaamionsa alla, mutta pyörteet pulpahtavat silloin tällöin pintaan. Vasta toisessa osassa potkaisivat viulisti Jani Lehtonen, käyrätorvisti Mika Paajanen ja pianisti Virva Garam kärsimyksen tunteet myllertämään kunnon energialla ja reiluilla forteilla. Suru oli voimakkaimmin pinnalla kolmannessa osassa, joka pysähtyneisyyden hetkissään oli jopa himpun aikaansa edellä. Finaali nousi kolmijakoisen giguen duuritriumfina. Lehtosen viulu soi aluksi vaisuna, mutta parani myöhempien osien myötä tasavertaiseksi Paajasen sulavan käyrätorven ja Garamin mainion pianismin rinnalle.
