Tapiola Sinfoniettan taiteellisena partnerina lopetteleva, Berliinissä asuva venäläispianisti Alexander Melnikov piti sunnuntaina varmaankin kauden järisyttävimmän sooloresitaalin.
Käsillä oli Dmitri Shostakovitshin 24 preludia ja fuugaa, joita on ani harvoin Suomessa kuultu yhtenäisenä sarjana. Yli kolmituntinen konsertti oli intensiteetissään sitä luokkaa, että hikipisaratkin unohtuivat Ritarihuoneen seisovassa ilmassa.
Teokset ovat antoisimmillaan juuri toistensa jatkumona, sillä niiden rinnakkaissävellajeittain kulkeva järjestys luo harmonista yhtenäisyyttä, ja säveltäjän ilmaisuarsenaali näyttää laajemmalta kuin ehkä missään muussa hänen teoksessaan.
Kovin monta Shostakovitshin jousikvartettoa tai sinfoniaa ei jaksaisi kuunnella peräkkäin, koska ahdistuksen tai julistavuuden yliannostus olisi ilmeinen. Pianopreludeissa ja -fuugissa sen sijaan on enemmän vaihtelua ja tilaa hengittää. Olisiko niin, että niiden abstrakti perusluonne olisi vapauttanut säveltäjän ympäröivän todellisuuden paineista?
Totta kai niissä on hyvinkin syvälle meneviä ja dramaattisia järkäleitä ja sarkastisia viiltoja mutta yllättävän paljon myös säveltäjän nuoruudenteoksista tunnettua villinrohkeaa keksintää, salaperäistä kauneutta ja silkkaa musisoimisen iloa.
Samalla niiden tyylilaji osoittautuu vaikeaksi määritellä. Melnikovin käsissä muutama preludi tuntui jopa impressionistiselta, mitä harvemmin voi sanoa Shostakovitshista. Sitten taas mentiin uusklassisen ilakoivaan tai jylhään Bach-henkisen kontrapunktin rakenteluun.
Välillä käytiin venäläisissä pohjamudissa ja Musorgskin mieleen tuovassa realistisessa fantasiassa, ja monesti musiikki tuntui myös yllättävän modernilta – ikään kuin rakennuspuut nitisisivät, ja musiikki yrittäisi kurkottautua uusille alueille.
Mielikuvat vilistivät Melnikovin nerokkaasti karakterisoitua ja soinnillisesti laaja-alaista soittoa kuunnellessa. Soittimena oli Bösendorfer, jonka pehmeä laulavuus ja bassojen kumeus sopi hyvin yhteen Ritarihuoneen pitkäkaikuisen akustiikan kanssa. Oli nautinto kuulla pianonsoittoa kerrankin tällaisissa puitteissa eikä steriilissä konserttisalissa.
Shostakovitshin omaa pianonsoiton tyyliä on kuvattu graafiseksi, ei niinkään nyansseilla herkuttelevaksi, ja erottelevan asiallinen kontrapunktisuus on pitänyt valtaa myös tämän opuksen tulkinnoissa. Olli Mustonen levytti niitä taannoin rytmisiä korostuksia vilisevällä, paikoin nykivälläkin otteella, yhdistäen niihin J.S. Bachin vastaavaa sarjaa.
Melnikov on täysin toista maata. Tulkinnan ainutlaatuisuus on siinä rikkaudessa, jolla hän käyttää värityksellisiä ja kosketuksellisia keinoja, silti yhtään rakenteiden selkeydestä tinkimättä. Perussointi on pitkä ja romanttinen, ei ollenkaan graafinen, mutta väriskaalaa ja tekstuurin kerroksia löytyy kuin orkesterista ikään.
Paikoin soitossa oli jopa Svjatoslav Richterin mieleen tuovaa järkkymättömyyttä ja soinnin läsnäoloa. Lyyristen osien kelmeä mystiikka tuntui pysähdyttävältä, ja joskus se taittui yksinäiseksi apeudeksi. Rajut sivallukset ja voimallinen taonta saivat osansa, kun tihentyvät linjat törmäilivät toisiinsa, mutta kokonaisuudessa säilyi silti katedraalimainen tilantuntu ja yleispätevyys minä-keskeisyyden sijaan.
Huipentumana oli viimeinen. D-molli preludi ja fuuga, jonka Melnikov soitti lopullisen tuntuisesti, kuin naulaa arkkuun iskien. Harvoin on tällainen jättipakkaus Shostakovitshia jättänyt näin energistä ja puhdistunutta oloa, vaikka siitä ei draamaa puuttunutkaan.
Harri Kuusisaari
