Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 3.3.2021. Susanna Mälkki, kapellimestari, Claire Chase, huilu. Brander, Lara, Saariaho, Haydn.
Laukalle lähteneet koronatartunnat saivat RSO:n jo muuttamaan maaliskuun ohjelmansa turvallisuussyistä kamarimusiikkikonserteiksi, mutta Helsingin kaupunginorkesteri ehti ainakin vielä eilen soittaa keskisuurella kokoonpanolla. Tiukennukset ja peruutukset eivät enää tule samalla tavalla äkkiyllätyksinä kuin maaliskuussa vuosi sitten, jolloin Musiikkitalon ensimmäinen yleisötön konsertti – ja samalla viimeinen ison orkesterin konsertti – sattui sopivasti sisältämään kalman- ja tragediantuoksuisen ohjelman.
Helsingin kaupunginorkesteri avasi Susanna Mälkin johdolla tämän maaliskuun sen sijaan monipuolisella elämänvoimalla – vaikka ensimmäinen kappale olikin Elegie nimeltään. Se oli päätynyt ohjelmistoon sattuman onnenpotkuna: orkesterin siviilipalvelusmiehen Gabriel Korhosen työnä oli ollut tehdä kokoonpanokohtainen luettelo orkesterin historiansa aikana soittamasta ohjelmistosta, kun hän törmäsi tuntemattoman Siri Branderin nimeen.
Brander (1866–1934) teki elämäntyönsä eläinsuojeluaktivistina, ja säveltäminen oli hänelle harrastus, tosin Elegien perusteella vakavasti otettava sellainen. Alun perin pianolle sävelletty ja kapellimestari A. E. Westerlindin jousiorkesterille sovittama teos oli ”harrastajatyöksi” erinomainen romanttinen pikkukappale, jossa kauniin melodian rinnalla oli käytetty oivaltavasti ajan harmonisia keinovaroja: se ei millään tavalla häpeä kotimaisten aikalaistensa rinnalla. Jo HKO:n ensiesityksessä vuonna 1894 aikalaiskriitikko kehui teosta, ja nyt 127 vuotta myöhemmin sille uskaltaa toivoa rikkaampaa uutta elämää.
Viime vuosina orkesterien ohjelmiin ovat tiensä virkistävästi löytäneet lyhyet sooloteokset, jollaisella myös amerikkalaishuilisti Claire Chase tervehti kuulijoita. Felipe Laran Meditation and Calligraphy bassohuilulle oli saanut inspiraationsa mongolialaisrunoilija Gombojav Mend-Ooyon työskentelytavasta kalligrafian parissa, jossa itse piirtäminen tehtiin nopeasti meditaation päätteeksi. Chasen soiton valpasta tyyneyttä ja purkautuvaa energiaa oli kiehtovaa seurata, ja yhtäaikaisen laulun ja soiton synnyttämät resonanssit saivat aikaan ällistyttävää mörinää.
Pääteokseksi nousi Kaija Saariahon Aile du songe (suom. Unen siipi) huilulle ja orkesterille, jossa yhdistyivät kolme Saariahon tuotannossa toistuvaa asiaa: ilma, huilu ja runous. Ranskalaisrunoilija Saint-John Persen runosta inspiroitunut teos luo huilusta päähenkilön, mutta pikemminkin tarkkailtavana kohteena, luontodokumentin tavoin, kuin romantiikan konserton ”samaistuttavana sankarina”. Orkesteri oli pääosin huilulle alisteinen: alussa kuin Chasen siveltimenvetojen synnyttämä maalijälki kankaalla, sen jälkeen kuin myötäilevä keskustelukumppani. Huilu ylhäässä yksinäisyydessään tuntui etsivän orkesterista vertaistaan sitä löytämättä. Solistiosuuteen oli kätketty mainiota arkaaista raakuutta vastapainona huilun stereotyyppiselle pehmoisuudelle.
Konserton jälkimmäinen osa avautui rytmikkäällä energialla, viitaten Australian aboriginaalien tarinaan tanssitaidon ihmisille opettavasta linnusta. Soolo-osuuteen kuului tässä myös runsaasti laulua, joka oli Chasella yllättävän ammattimaiseksi ja vahvaksi treenattua salaisen aseen tavoin. Teos päättyi mystiseen yksin liihotteluun, jossa orkesteri ja huilisti vaipuivat yhtaikaisesti hiljaisuuteen.
Joseph Haydnin sinfoniat tuntuvat esiintyneen melkoisen usein orkesterien ohjelmissa viime aikoina. Osin varmasti syynä ovat käytännön asiat, kuten turvavälirajoitusten pienentämät kokoonpanot, mutta tämän ajan lohduttavaksi sielunruoaksi myös sopii se nokkeluus, kepeys ja elämäniloisuus, jota Haydnin teoksista löytyy. Sinfonia nro 92 G-duuri, lisänimeltään Oxford, oli Mälkin ja HKO:n hyppysissä säveltäjälle tyypillisine yllätyskoukkuineen miellyttävää yhteistä leikkiä.
Santeri Kaipiainen
