Helsingin kaupunginteatterin musikaaleissa on nähty korrekteja mutta joskus vähän kopioidun oloisia Disney-tuotantoja ja kotikutoisuudessaan vähemmän onnistuneita Myrskyluodon Maijoja. Ei kuitenkaan yhtään sellaista täysosumaa kuin uusi Kinky Boots. Samuel Harjanteen ohjaama esitys on yhtä aikaa kiihdyttävää showta että koskettavaa draamaa. Teema, ihmisten erilaisuuden hyväksyminen, kolahtaa aina yhtä ajankohtaisena.
Miramaxin elokuvaan perustuva Kinky Boots sai ensi-iltansa Broadwaylla 2013, ja sen käsikirjoituksesta vastaa Harvey Fierstein ja musiikista poptähti Cyndi Lauper. Se on klassinen musikaali sikäli, että se ottaa lähtökohdakseen arkisen ympäristön, englantilaisen kenkätehtaan, jolla menee huonosti ja joka kaipaisi kipeästi uusia ideoita.
Erilaisen siitä tekee silti se, että rakkaustarina ja siihen liittyvät tunteet jäävät kokonaan syrjään, ja tilalla on arvojen konflikti konservatiivisen tehdasyhteisön ja räväkän drag queen -seurueen kohdatessa. Kaikki kliseiden vaarat ovat tässä läsnä, mutta ne on ihmeellisesti onnistuttu välttämään.
Tarinalla on onnellinen loppu: drag queeneilta ideansa saaneet seksikkäät punaiset korkokengät, jotka on tehty miehen painoa kestämään, osoittautuvat tehtaan menestykseksi. Samaan aikaan epäluulot vastakkaisten sosiaaliryhmien välillä ovat liudentuneet. Loppua juhlitaan yhdessä Milanon kenkämessujen catwalkilla.
Suvaitsevaisuuden sanoma voi kuulostaa nopean juoniselostuksen perusteella hieman suoraviivaiselta ja saarnaavalta, mutta sitä ei Kinky Boots missään tapauksessa ole. Hahmoissa ja tilanteissa on uskottavuutta ja kehitystä niin, että tarina kantaa.
Mutta musikaalihan ei ole realismia, vaan siinä on oltava musiikin ja tanssin tarjoama maasta noston voima. Sitä edustavaa pää-drag Lolan ”enkelijoukko”, jonka tanssi ja laulu täyttää iskevyydessään ja vauhdissaan kaikki estradishown kriteerit.
Samuel Harjanteen ohjaus todistaa musikaaliperinteen ja käsityön hallinnasta. Rytmitys on teräväpiirteistä, ja tilanteisiin ja tunteisiin syöksytään rehellisen oloisesti. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografioimat tanssikohtaukset puolestaan ovat täynnä aidon drag-kulttuurin itseironiaa ja rooleilla leikittelyä. Arjen ja glitterin välinen kontrasti toimii.
Esittäjien valinta on onnistunut poikkeuksellisen hyvin, vaikka he tulevatkin eri taustoista. Näyttelijöiden lisäksi on pop-laulun, tanssin ja estradiviihteen parista ponnahtaneita, mutta kummasti kaikki tuntuvat puhaltavan yhteen hiileen.
Petrus Kähkönen on tuttu monista HKT:n aiemmista tuotannoista, ja laulun ja näyttelemisen yhdistelyssään hän on mamme eliittiä. Nyt hän tekee kenkätehtaan johdon perineestä Charliesta ristiriitaisen hahmon, jolla alun pehmouden jälkeen pinna kiristyy, kunnes hänkin näkee oman rajoittuneisuutensa toisen huomioon ottamisessa.
Ehkä kaikkein huomiota herättävimmän roolityön tekee Lauri Mikkola drag queenien johtajan Lolan hahmossa. Se on vaikea rooli, jossa täytyy löytää ihminen roolien ja naamioiden takaa, ja Mikkolalta se onnistuu. Turhamaisuus saa väistyä kunnianhimon tieltä, ja kuoret karisevat, kun hän vessassa miehen asussa uskoutuu Charlielle traumaattisesta isäsuhteestaan.
Kliseet saavat kyytiä, kun hän osoittautuu myös ammattitason nyrkkeilijäsi – joka tahallaan häviää ottelun tehtaan macholle Donille, jotta saisi tämän ymmärtämään jotain oleellista ihmisistä. Kokeneena pop-laulajana hän tavoittaa myös drag-laulun flirtin, suorasukaisuuden ja ironian.
Donin roolissa on Tero Koponen, joka tulkitsee ahdasmielisyyden sulamisen uskottavasti. Anna Victoria Erikssonin maanläheinen tehdastyttö Lauren koskettaa, kun taas Raili Raitala tekee Charlien morsiamesta tarkoituksellisen vastenmielisesti kimittävän.
Esitys ei olisi noussut tällaiseen tehoon ilman drag-enkelijoukkoa, jossa säihkyvät Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg. He osaavat löytää naisellisuuden itsestään, tietenkin pilke silmäkulmassa, jolloin ei tarvitse turvautua drag-parodioista tuttuun groteskiuteen.
Eeva Kontun johdolla musiikki toimi ammattitaitoisesti ja vetävästi, mutta sama kysymys tuli mieleen kuin HKT:n musikaaleissa aina: miksi muusikot pitää kätkeä niin tehokkaasti, että moni saattaa luulla soiton tulevan nauhalta?
Harri Kuusisaari
