Arvio: Kaartin soittokunta, Töölö I, Temppeliaukion kirkko 24.1.2019. Ligeti, Zappa, Berio, Stravinski. Jukka Iisakkila, kapellimestari; Piia Komsi, sopraano.
Musiikin moniottelija Jukka Iisakkilan työn alla on taiteellinen tohtorintutkinto Sibelius-Akatemiaan aiheesta ”Musiikillinen absurdismi yhdistävänä tekijänä Luciano Berion, Frank Zappan ja György Ligetin 1960–70-lukujen teoksissa”. Nämä eri maailmoista ponnistavat herrat – Berio ja Ligeti tosin kenties hieman toisiaan lähempää – olivat kaikki ohjelmistossa läsnä keskiviikkoiltana Temppeliaukion kirkossa, kun Iisakkila johti maamme sotilasmusiikin ykkösnyrkkiä, Kaartin soittokuntaa. Ohjelman päätteeksi oli myös kaivettu jotain ”vakavampaa”, mutta silti energistä, nimittäin Igor Stravinskin vuoden 1919 orkesterisarja baletista Tulilintu.
Illan avasi Ligetin Kuusi miniatyyriä. Pianokokoelma Musica ricercatan osiin perustuva puhallinkvintettisarja kuultiin Friedrich K. Wanekin laajennettuna sovituksena kaksoiskvintetille. Tiukan rajoitetuilla säveljoukoilla pelaavat osat onnistuivat löytämään fanfaariutta ja kansanmusiikillista rytmiikkaa, välillä hakien harmonialla avoimen tilan tuntua ja välillä levotonta pariäänten dissonointia. Hitaissa osissa tosin esiintyi jonkin verran hienovireen heittoa, kun taas nopeat olisivat rytmisen näppäryyden ohella voineet olla myös eläytymisessä kipakampia. Iisakkila kyllä selkeästi näytti konsertin aikana, mitä halusi: hänen kapellimestarin eleensä olivat harkittuja, määrätietoisia ja visuaalisesti miellyttäviä kuin mestarimiekkailijan koreografia.
Absurdismin ja genrerajojen yli loikkivan kokeilevuuden kulttihahmon Frank Zappan teoksiin liittyi mukaan koko puhallinorkesteri. Pound for a Brownissa ja sitä tauotta perään seuranneessa Exercise #4:ssa ei yhteinäisen rytmiikan tuntua oikein ehditty saavuttaa, ja hieman sama tauti vaivasi orkesteria kuin edellisessä Ligetissä: zappaleet olisivat kaivanneet soittajilta enemmän heittäytymistä ja läsnäoloa, vähemmän nuottien suorittamista. Lyömäsoitinsektio sen sijaan ansaitsi huikeasta työskentelystään bonuspisteet.
Illan toinen Ligeti-numero oli Le Grand Macabre –oopperasta sovitettu kolmen sopraanoaarian osuus Mysteries of the Macabre. Absurdistisessa ja groteskin satiirisessakin tarinassa aariat kuuluvat Brueghellandin salaisen poliisin päällikölle, joka yrittää varoittaa maailmanlopusta. Sopraano Piia Komsi oli syvällä roolissa jo lavalle tullessaan, ja toi kaivattua heittäytymistä kehiin osuuksillaan, jotka olivat samanaikaisesti hulvattomia, täysin omituisia ja teknisesti huikeita. Myös orkesteri lienee laittanut treenipaukkujaan tähän teokseen, sillä aiemmissa numeroissa häirinneet vaivat olivat tiessään. Kokonaisuus toimi erinomaisesti.
Väliajan jälkeen kuultu Berion Opus Number Zoo sisälsi neljä lyhyttä, hupaisaa ja hieman kieroakin eläintarinaa. Ketun ja kanan tanssi sekä nuoruutensa villejä päiviä muisteleva hiirivanhus olivat Komsin myhäilyttävällä kerronnalla höystettyinä mainion leikitteleviä, putoilevia pommeja kuunteleva kauriinvasa henki impressionistista polyfoniaa ja kollikissojen tappelussa oli mykkäkomedioiden tunnelmaa. Yhdessä jälkimmäisen Ligetin kanssa oli ilmassa samanhenkinen tunnelma kuin edellisen syksyn loistavassa Avantin ja HK Gruberin konsertissa.
Konsertin päättänyt Stravinskin Tulilintu-sarja kuultiin Randy Earlesin sovituksena. Johdanto, Tulilinnun tanssi ja Prinsessojen piiritanssi kuultiin ihan mukiinmenevinä versioina, mutta parhaimmilleen orkesteri pääsi vasta Kaštšein infernaalisen tanssin ikonisessa jylinässä, josta asti hieno tunnelma kesti aina sarjan loppuun asti.
Santeri Kaipiainen
