Astelin uuden ”metallioopperan”, Apocalyptica-sellistien Eicca Toppisen ja Perttu Kivilaakson säveltämän Indigon ensi-iltaan Kansallisoopperassa psyykanneena itseni siihen, että nyt genrerajat kumoon ja korvat auki sille, mitä uutta tyylien risteytys voi tuoda.
Pettymys oli kuitenkin melkoinen – ei siksi, että oltaisiin menty populaarimusiikin puolelle vaan siksi, että pysyttiin niin tutunomaisessa oopperatyylissä. Tässä lajissa säveltäjällä pitäisi kuitenkin olla paljon enemmän kekseliäisyyttä ja draaman tajua.
Orkesterista kuultiin mahtipontista Hollywood-musiikkia, etenkin John Williamsin Tähtien sotaa. Laulajat lauloivat kauniita puccinimaisia melodioita, mutta valjuiksi yksinkertaistettuina. Väliin tuli jokunen Wagner-muistuma, ja rullaavat rytmimatot olivat kuin John Adamsin ja Philip Glassin oopperoista. Aineksia siis riitti, mutta minkään parissa ei päästy kliseitä pidemmälle.
Olihan siellä myös tuttuja Apocalyptica-sävyjä: bassovoittoista jytkettä, hypnoottisesti toistuvia riffejä ja pienten intervallien ympärillä liikkuvia melodioita. Kun metallimainen rytmikone oli pantu kuvaamaan inhaa ylikansallista lääkefirmaa, joka tekee ihmisillä moraalittomia kokeita, päästiin jo draamallisten merkitystenkin äärelle.
Joko jyskyttävästi tai helisevästi soiva toisteinen rytmi toimii hybriksen kuvana. Näistä kohtauksista mieleen jäi se, kun yksi lääkekokeisiin osallistunut henkilö, Christian Juslinin esittämä Carl oli jumiutunut aivojen keskikerroksiin luullen olevansa jumala.
Kapellimestari Jaakko Kuusistolla on ollut tärkeä rooli metallimiesten sävelannin sovittamisessa orkesterille, ja ammattitaitoisesti hän onkin sen tehnyt.
Libreton pääkokkina on ollut Samuli Parkkinen, jota Kivilaakso ja ohjaaja Vilppu Kiljunen ovat avustaneet. Julman realistisen aiheen tekee mielenkiintoiseksi se, että kokeita tehdään ihmisen unikeskuksella, mikä antaa mahdollisuuden mennä aivojen sisäisiin maisemiin.
Mitäs sieltä löytyykään – no tietenkin rakkaus. Eikö vähemmän kliseistä ratkaisua olisi voinut keksiä? Parkkisen kielelliset keinot sitä paitsi ovat liian proosallisia ja jahkailevia. Sääli, sillä sokea ja ahneuden valtaama teknologiausko on vakava ja ajankohtainen teema.
Vertailukohdaksi tulee mieleen Adamsin Doctor Atomic, jossa atomipommiin liittyvää vaaran ja huumaavuuden tunnetta kuvataan hieman samanlaisin tyylikeinoin. Mutta miten paljon rikkaammin Adams keinojaan käyttääkään – ja miten paljon syvällisemmin teos kuvaa moraalisia kysymyksiä, jotka ovat Indigon kanssa yhteisiä.
Huippukohdissaan Indigon draamallinen jännite toimii, mutta seuraavassa hetkessä se saattaa lopahtaa täysin. Ikään kuin olisi sävelletty ”biisi”, jonka jälkeen ideat loppuvat. Kivilaaksolla ja Toppisella on selvästi ollut vaikeuksia ison kokonaismuodon hallinnassa. Tähän liittyy pulssin ja vokaali-ilmaisun monotonisuus, minkä vuoksi ilta tuntuu monin pitkästyttävältä.
Tuotanto on kuitenkin kiistämättömän komea. Sampo Pyhälän lavastus ja videosuunnittelu yhdistävät teknologista realismia kauniisiin mielensisäisiin projektioihin. Jussi Kamusen valosuunnittelu on sen kanssa tiiviissä yhteydessä.
Ohjaaja Vilppu Kiljunen luo hyytävän kuvan lääkefirmasta ja orjuutetusta kansasta, vaikka kuoron käyttö jää seisahtuneeksi. Reija Wäreen koreografia kutistuu aika vaatimattomaksi – enemmänkin olisi tanssijoita voinut käyttää.
Solistijoukon suurin yllättäjä oli Markus Nykänen, jonka tenori soi vapautuneesti, ja hän paneutui koelaitteen keksijän Danielin ristiriitoihin uskottavasti. Marjukka Tepponen ja Mari Palo tekivät naisrooleissa pontevaa työtä.
Päivi Nisulan lääkefirman johtaja ja Koit Soaseppin propagandaministeri olivat kylmääviä karikatyyrejä. Nisula henkilöi koko julman manipulaatiokoneistoin toitottaessaan megafoniin, että kaikki on hyvin, vaikka ympärillä kuolee ihmisiä.
Kaikkiaan Indigoa vaivaa fokuksen puute – se ei ole oikein lintu eikä kala. On sääli, ettei Apocalyptica ole lavalla, sillä näin tavoiteltu tyylihybridi olisi voinut olla persoonallisempi. Nyt jäätiin lähinnä keskinkertaisen musikaalin tasolle.
Laulajat lauloivat englanniksi, mikä kielii kansainvälisen viennin unelmista. Pelkään pahaa, että ne jäävät unelmiksi – sen verran korkeampaan ammattitaitoon niin ooppera- kuin musikaalimaailmassa on totuttu.
Harri Kuusisaari
