Arvio: Johann Sebastian Bach, Johannes-passio. Kallion kirkko 10.4.2020. Aarne Pelkonen (Jeesus), Tuomas Katajala (evankelista), Helena Juntunen (sopraano), Monica Groop (mezzosopraano). Kuoro, soolot ja sivuroolit: Tuuli Lindeberg, Eira Karlson, Tommi Niskala, Elja Puukko. Antti Tikkanen, viulu ja alttoviulu, Kaisa Kortelainen, huilu, Seidi Palonen, oboe ja englannintorvi, Markus Malmgren, urut ja soitinnus.
Tänä vuonna monen musiikinystävän pääsiäinen tuntunee tavallista ohuemmalta, kun kirkkovuoden suurimman juhlapyhän konsertit ovat joutunet taipumaan pakkoperuutuksiin. Kalenterien tyhjennyttyä päättivät tenori Tuomas Katajala ja baritoni Aarne Pelkonen kuitenkin tuottaa Johann Sebastian Bachin Johannes-passion niin sanotulla koronakokoonpanolla: kuoro supistui kvartetiksi, laulajien yhteismäärä kahdeksaan, ja orkesterin virkaa toimittivat Antti Tikkasen viulu ja alttoviulu, Kaisa Kortelaisen huilu, Seidi Palosen oboe ja englannintorvi sekä Markus Malmgrenin urut. Olosuhteet ovat nykypäivän muusikoille hieman kuin menneiden vuosikymmenien roolipelaamista; ajan, jolloin radioiden studioissa soitettiin ja laulettiin suorassa lähetyksessä ilman yleisöä.
Jatkuvan orkesterin ja continuon paikkaamisen ohella Malmgren oli myös soitintanut eilen Kallion kirkossa kuullun version sekä ainakin paikoin liidasi yhtyettä, ja ansaitsisi kyllä panoksestaan jonkinsorttisen ”kirkkomusiikillisen työn sankarin” arvonimen. Nopeasti kävi nimittäin ilmi, että hyvällä soitinnuksella ei suurta kuoroa ja orkesteria välttämättä tarvita, jotta Bachin tehot saavuttavat koskettavat päämääränsä, mikä kertoo siitä, kuinka timanttisesta materiaalista onkaan kyse. Kunhan päämelodiat tulivat oikeilla soittimilla, pystyi barokkityylisillä kuoriuruilla – oman aikansa syntetisaattorilla – maalaamaan basson, harmonian ja rytmin niin, että jonkinsorttinen illuusio säilyi hyvilläkin kotistereoilla. Antti Tikkasen jousiosuuksissa oli läsnä ihastuttava yhdistelmä kamarimusiikillisuutta, barokkia ja kansanmusiikillisia vivahteita.
Nelihenkinen kuoro on toki mahdollinen vain tiukoilla yhtyelaulun ammattilaisilla, eivätkä Tuuli Lindeberg, Eira Karlson, Tommi Niskala ja Elja Puukko tuottaneet pettymystä. Kuoro-osuuksiensa ohella Niskala jakoi tenoriaariat Katajalan kanssa ja kvartetti hoiteli suvereenisti myös pienemmät tarinalliset roolit.
Sopraano- ja mezzosopraanoaariat kävivät laulamassa Helena Juntunen ja Monica Groop, passiokonkareita hekin. Etenkin Juntusen fraseeraus ja selkeys oli ilahduttavaa, mutta upeiten sykähdytti evankelista Katajala eläytymisellään, lauluteknisellä suvereniteetillaan ja äänensä kauneudella. Pelkosen Jeesukseen olisi varsinkin alussa kaivannut voimakkaampaa pohjaa, mutta ääni lämpeni loppua kohti ja Pelkosen katseessa oli tuimaa karismaa. Roolitiivistysten vuoksi toki oma huvittavuutensa oli siinä, että Jeesuksen kuoltua laulaa sama henkilö heti perään aarian, mutta eikö näyttämömusiikki – johon passiot voi kerronnallisuudellaan myös laskea kuuluvaksi – ole muutenkin mielikuvitussopimus?
Oman esteettisen viehätyksensä toivat leveän kuorin sallimat turvavälit esiintyjien puoliympyrässä. Vaikka muun muassa Juntunen ja Groop poistuivatkin kirkkosalista aina omien osuuksiensa välissä, rikkoi kokoonpano silti kymmenen hengen kokoontumissääntöä muun muassa Yleisradion kamerahenkilökunnan läsnäololla. Toivokaamme kuitenkin, ettei tästä esiintymisestä tullut omanlaistaan musiikillista uhria.
