Ahkeran ja pitkäaikaisen Suomen-kävijän Sir András Schiffin pianismi ei ole koskaan perustunut voima- ja virtuoositehoihin eikä ääri-ilmaisuun vaan harmonisiin, kirkkaasti ajateltuihin kokonaisuuksiin. Hänen peruskosketuksensa on kevyt, mutta siitä lähtee paljon vivahteita ja syvyysulottuvuuksia. Ulkoinen eleettömyys tehostaa ”ei minä vaan teos” -preferenssiä.
Monilla on vielä muistissa Schiffin eri vuosille jakautunut Beethovenin sonaattien sarja Finlandia-talossa – silloin, kun Helsingin juhlaviikot vielä panosti klassiseen musiikkiin. Musiikkitalo on pianoresitaalille aivan eri tason paikka. Schiffin sooloilta RSO:n sarjassa oli kultivoitunutta pianonsoittoa, jossa ei ollut mitään turhaa eikä mitään liian vähän.
Joskus olen pitänyt Schiffiä turhankin objektiivisena soittajana, ja se tunne välähti taas mielessä avausnumeron, Haydnin g-molli-sonaattia nro 32 kuunnellessa. Se soi pidättyneen melankolisesti. Haydnia voisi soittaa lennokkaammin, mutta sonaatin edetessä valittu linja osoitti vangitsevuutensa.
Paremmuuksien etsiminen tällä tasolla taiteessa on turhaa, mutta en voi olla vertaamatta Schiffin tulkintoja Beethovenin Waldstein-sonaatista ja Schubertin B-duuri-sonaatista kahteen toiseen, hiljattain kuulemaani, koska erot ovat kiinnostavia.
Igor Levitin versio Beethovenista Musikfest Berliniissä perustui dynaamisille ja emotionaalisille ääritiloille, jotka olivat jännittäviä ja saivat samastumaan säveltäjän mielenmaisemiin, kapinallisuuteen ja haaveellisuuteen. Schiff kurkotti klassisemmalla otteella enemmän yleispätevyyteen. Ilmaisun ekonomia teki pinnanalaisesta draamasta tehokasta.
Ensimerkiksi avausosassa jäi paukkuja vielä kehittelyjakson uusiin käänteisiin, kun Levit löi korttiinsa pöytään jo aiemmin. Eikä Schiff väistele myöskään Beethovenin suuria kontrasteja – esimerkiksi finaaliteeman valonhämyinen, kuin sisältä hohtava sointiasu sai sivujaksojen purkaukset tuntumaan entistäkin dramaattisemmilta.
Toisaalta Levitin taito viedä persoonalliset ratkaisunsa maaliin on ehkä huikeinta live-hetken seikkailua, mitä tällä Beethoven-pianismin tulkintalinjalla vähään aikaan on kuultu. Onneksi ei tarvitse valita vaan saa ottaa molemmat.
Schubertin viimeisen sonaatin konsertissa kuulemistani tulkeista suosikkini on Mistuko Uchida. Hänen taitonsa kuunnella musiikin sisäisiä ääniä ja uppoutua harmonioiden taianomaiseen vaihteluun johtaa ajan pysäyttävään lopputulokseen.
Schiff on heti alussa asiallisempi. Hän pitää kuulijan hereillä erottelevammalla fraseerauksella, kun Uchida uppoutuu pitkään legatoon ja unelmoivaan melankoliaan. Vähän ehdin jo kaivata tätä lyyristä herkkyyttä, mutta Schiffille tyypillisesti muoto alkaa avautua teoksen kuluessa, ja uusia syvyyksiä paljastuu joka käänteessä. Pitkän ensi osan lopussa tuntui, että nytkö se jo loppui.
Hidas osa lähenteli enemmän Uchidan pysäyttäviä tunnelmia, ja finaalissa Schiff sai aikaan kollegaansa kirkkaampaa ja irtonaisempaa helmeilyä, joka sitten synkkeni beethovenmaisiin konflikteihin. Schiff irrotti Musiikkitalon Bösendorfer-flyygelistä yhä aikaa läpikuultavan että syvän soinnin, ja bassojen rikkaus oli merkillepantavaa. Se sopi hyvin wieniläiseen musiikkiin.
Maskisuosituksesta kiinni pitäneen yleisön täydellinen yskättömyys huipensi nautinnon. Ehkei köhimisessä siltikään ole kyse aina fyysisestä pakosta vaan ehdollisesta käyttäytymisestä: maski toimii myös psyykkisenä suodattimena. Konsertti kolmine ylimääräisineen on kuultavissa Yle Arenassa.
Harri Kuusisaari
