Arvio: Musiikkitalo 30.11.: Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Susanna Mälkki, Paavali Jumppanen, piano
Monilla nykysäveltäjillä on taipumusta toppuutella, ettei heidän mahdollisia ulkomusiikillisia inspiraatioitaan tule ymmärtää suoraan, vaan musiikki ilmaisee kuitenkin ensisijaisesti vain itseään. Yhdysvaltalaissäveltäjä Sean Shepherdin Express Abstractionism sen sijaan luo piristävän peittelemättömät ilmaisut valitsemistaan aiheista – viidestä abstraktin kuvataiteen edustajasta. Susanna Mälkki toi tämän vuoden alussa kantaesitetyn teoksen Helsingin kaupunginorkesterin perjantaikonserttiin, johon oli tapansa mukaan rakentanut mielenkiintoisen ohjelman.
Visuaalisen abstraktion suoraviivainen ilmaiseminen musiikissa on kiehtova lähtökohta, ja Shepherdin teos on helposti lähestyttävä ja varsin viehättävä. Jos muotokuvien kohteina olevista taiteilijoista oli vähääkään käsitystä, musiikista saattoi bongata kekseliäitä siirroksia: Alexander Calderin mobile-veistokset saivat alkuvoimaisen ilmiasun, Gerhard Richterin neonväriräjähdykset taas purskauttivat orkesterin rajuun salamointiin. Wassily Kandinskyn värikkäät, unenomaiset muodot ja abstraktia ekspressionismia edustaneen Lee Krasnerin dynaamiset seitit Shepherd sulautti yhteen jousten voimakkailla viivoilla. Päätösosassa Piet Mondrianin ikoniset, seesteiset neliöt soivat eteerisen harmonisena pintana. Miniatyyrimäisesti esiin ryöpsähtäneet osat heittivät keskelle laajaa orkestraalista kirjoa, mutta hyvin säveltäjä oli sitonut kokonaisuuden abstraktionismiin liittyvän puhtaan idean tasapainoisuuden ympärille.
Amerikkalaisen musiikin eeppinen arkkityyppi, Aaron Coplandin Appalakkien kevät oli sekin nimestään huolimatta alunperin tietyllä tapaa abstraktia musiikkia, amerikkalaisia sävelmiä muunteleva tanssiteos, johon maisemallinen mielikuva liitettiin mukaan vasta sävellyksen jo valmistuttua. Ylikapellimestarinsa johdolla HKO ihastutti säteilevällä, levollisella ja tarkalla soitolla. Musiikki tuntui ilmaisevan puhtainta viattomuutta. Herkkyyden ja kauneuden lisäksi mukana oli valoisaa tanssillista potkua ja vaivatonta, humorististakin ketteryyttä.
Mälkki oli onnistuneesti sijoittanut Brahmsin monumentaalisen ensimmäisen pianokonserton illan päätösteokseksi. Nyt orkesterin sointi vaihtui heti lämpimästi kyteväksi hyrinäksi, joka syttyi tehokkaasti romanttiseksi iskevyydeksi. Ennen kaikkea vaikutuksen tekivät hiljaiset sävyt ja pysäyttävä leijuvuus.
Syvällinen pianotulkki Paavali Jumppanen lähestyi teosta erityisellä mutta myös kyseenalaisella tavalla ikään kuin metatasolta käsin. Hän mitä ilmeisimmin pyrki soitossaan ruumillistamaan säveltäjän henkiset synnytystuskat ja teoksen raskaan taipaleen kriisien alhosta kirkastumiseen. Tämä tarkoitti sitä, että ensimmäinen osa oli työlään kuuloista kyntämistä, joka keskivaiheen syövereissä muuttui suttuiseksi reuhtomiseksi. Hapuilemista oli tuskastuttavan paljon. Leiskuvissa sointupylväissä ja ajatuksenomaisissa juoksutuksissa pianisti näytti ettei ole suistunut raiteiltaan, mutta tulkintaa oli rankkaa seurata. Teoksesta kokonaisuudessaan kasvoi vaikuttava, filosofinen nousu, mutta finaalin olisi pitänyt muodostaa vielä voitokkaampi kontrasti alun epäröinnille, jotta vaikutelma olisi todella tuntunut katharttiselta. Ylimääräisen Brahmsinsa (Intermezzo op. 117/2) Jumppanen sen sijaan soitti vailla komplekseja unelmoivan kauniisti ja sisäisesti.
Auli Särkiö-Pitkänen
