Tampereen Teatterin kellonsoittajalla ei kyttyrä korostu, mutta Helsingin kaupunginteatterin Ariel tuo ehdottomuudessaan mieleen ilmastokokoukseen purjehtivan Greta Thunbergin.
Disney-musikaalit tulivat Suomeen isoin panostuksin, ennätysmainonnalla, mutta mikä parasta, sellaisten työryhmien tekemänä, joista innostus paistaa piippuhyllylle.
Tampereen Teatterissa on jo kuuden vuoden ajan totuttu ohjaaja Georg Malviuksen terästämiin klassikkomusikaaleihin. On nähty upea Les Miserables, makeanhörhöinen mutta kutkuttavasti kulkeva Sugar, pienen tilan vertikaali-ihme Cats ja nyt Notre Damen arkkidiakonilleen uskollinen kellonsoittaja.
Notre Damen -musikaaliversion puolella on – ironista kyllä – vielä Ranskalle sattunut kansallistragediakin, kirkon palo. Nyt Tampereen Teatterissa voi istua ihan vain katselemassa kirkon komeita lasimaalauksia, kattojen vinkeitä gargoileja tai pyhimyspatsaita. Kaksi jälkimmäistä tarjoillaan supertaitavasti muovattuina, elävinä ja tanssivina hahmoina.
Lavastaja Marjatta Kuivasto kasvatti Tampereen Teatterin kuilumaisen päänäyttämön katedraaliksi ottamalla myös sivuparvet ja näyttämön yläpuolisen otsapaneelin käyttöön.
Helsingin kaupunginteatterin päänäyttämöllä on tilaa valtamerelle, liikaakin. Sitä täytetään Toni Haarasen huikean taitavilla projisoinneilla, joissa pärskeet, meduusat ja kalaparvet liikkuvat monessa tasossa ja tavoin. Mutta onneksi tekniikka ei ole sittenkään se, mikä saa huokaisemaan ihastuksesta.
Pienessä Merenneidossa haltioitumisen saavat aikaan brittivierailijoiden Paul Vincettin ja Becky Johnsonin suunnittelemat nuket, niiden suomalaiset toteuttajat ja käyttäjät. Vincett ja Johnson työskentelevät Stitches and Glue -yrityksessä, jonka luomuksia on nähtävissä vaikkapa Star Wars -elokuvissa.
Pienessä Merenneidossa suhteellisen yksinkertaisillakin ideoilla on saatu näyttävää aikaiseksi, kun nukkien käyttäjät osaavat asiansa. Antti Timosen ja Paavo Kääriäisen Kiero ja Liero -kalat ovat kehonrakentajan haaste: pääpuoli toisessa kädessä ja pyrstö toisessa tekevät vonkaleista eräänlaisen viitan näyttelijälle. Yhteisefektinä näyttämöllä purjehtii kaksi hämäävän upeasti liikkuvaa eväkästä.
Mustekala jatsaa
Sanna Saarijärven karmaiseva merennoita, jättimustekala Ursula ui varmasti lapsiparvien uniin. En ole vielä tähän päivään mennessä nähnyt näin upeasti toimivaa karaktääriä millään näyttämöllä.
Se toimii. Jokaisella kahdeksalla lonkerolla on käyttäjänsä, jotka saavat mustekalan jatsaamaan, steppaamaan ja jäykistymään, raivoamisesta nyt puhumattakaan. Lonkeroiden käsittelijät tekevät synkronissa saumatonta ryhmätyötä. Tästä saattaisi katsomoon erehtynyt isäkin innostua.
Mutta ehkä vielä enemmän Arielista ja tämän kuudesta siskosta. Merenneitojen pyrstöt vispaavat asujen jäykistettyinä jatkeina ja itse Ariel ui – teatteritekniikan riemuvoittona – halki näyttämön.
Ilma-akrobatia on tullut teatteriin jäädäkseen. Vaijereiden avulla kuka hyvänsä saadaan ilmaan, mutta estetiikka ja illuusio lentämisestä tai uinnista on näyttelijän taitojen varassa.
Siinä Arielia näyttelevä Sonja Pajunoja on kyllä tehnyt kotiläksynsä. Hän pyörähtää ilmassa voltin, vie merenneidon kaaren epävarmasta pyrstönheiluttajasta aidoksi feministiksi, näyttelee ja laulaa teräksisen kuulaalla äänellä, ja kaikkea tätä välillä yhtä aikaa.
Mistä näitä monilahjakkuuksia tulee? Pajunojan tapauksessa Tampereen ammattikorkeakoulusta ja Helsingin Pop&Jazz -konservatoriosta.
Ei ole Pajunojan vika, että lapsiystävällisessä tarinassa loppu kuivettuu onnen auvoon. H.C. Andersenin sydäntä kouraisevaksi tragediaksi kääntämä huipennus ei oikeasti pääty Arielin ja Erikin häihin. Prinssin saa ihan toinen laulaja. Arielin on haihduttava kuolemattomien sielujen parveen.
Tampereen Teatterin Notre Damen kellonsoittaja on vilpittömän synkkä kuvaus 1400-luvusta, joka käytti vammaisia lähinnä viihdykkeenä ja jahtasi vieraan näköisiä.
Henkisesti elämme monessa mielessä edelleen keskiaikaa. Vieraiden ja vieraiden kulttuurien sietämisen kyky puuttuu aika monelta suomalaiselta, jos maahanmuuttovastainen puolue perussuomalaiset on gallup-mittausten mukaan maan suurin.
Vammainen ja vieras
Tampereen Quasimodo kärvistelee katedraalissaan siis juuri oikealla asialla. Kyttyrällä siunattu epämuodostunut edustaa juuri niitä vähäisimpiä, joilla inhimillisyytemme punnitaan. Niinpä, mitä hyötyä on vammaisesta pakolaisesta tai hoivakodin dementoituneesta vanhuksesta?
Quasimodon viitassaan Petrus Kähkönen ei tee hahmostaan friikkiä. Jumalaisen hunajaisesti laulava Kähkönen sopii rooliinsa kuin enkeli. Mustalaistyttö Esmeraldaa roviolta pelastava klenkkaava Quasimo on rakkaudessaan täydellisen rohkea.
Esmeraldan sydämen saava Phoebus on kesympi tapaus kuin animaation öykkäröivä ja naisiin menevä kapteeni. Lari Halme on monen rekisterin näyttelijä, ja tässä hänen on pitänyt opetella vielä oikeasti laulamaan. Ja sehän sujuu musikaaliasteikolla vähintään hyvin, jos Kähkönen pääroolissa ansaitsee kymppi plussan.
Persoonana ristiriitaisin ja siksi mieleen jäävin Notre Damen porukassa on kuitenkin arkkidiakonia esittävä, oopperalavoilta eläköitynyt Ilkka Hämäläinen, joka näyttää ristiä raahaavan ja raipalla itseään rankaisevan pappismiehen hulluutta hipovan kiihkon ja sisäisen sumun.
Göteborgin yliopiston musiikin ja näyttämötaiteen korkeakoulusta äskettäin valmistunut Josefin Silén on Esmeraldana sekä kaunis että lahjakas. Nukkemainen Silén ääntää hieman murtaen suomea, mutta rooliin se sopii. Laulajana hän on notkea ja tarkka, äänellisesti ei kuitenkaan mikään persoonallisuus.
Esmeraldan ja Phoebiuksen herkissä hetkissä kipinöi, vaikka Halme ja Silén joutuvat esittämään rakastuneita vain puolentoista yhteisen kohtauksen jälkeen.
Tampereen Disney-musikaalissakin näytellään nukeilla. Alun selitysosuus roolihenkilöiden taustoista vedetään kahvanukeilla ja vankkurin tapaisella mininäyttämöllä. Kohtaus on sympaattinen, mutta jää visuaalisesti Kuivaston yksityiskohtia pursuavan lavastuksen varjoon.
Heikki Järvisen videot ovat lopulta se tuli ja leimaus, jolla Pariisi saadaan palamaan. Näissä projisoinneissa on näkemystä.
Aalloissa siis?
Entä miten suhteellisen pienet orkesterit, 13 muusikkoa kummassakin, selviävät urakoistaan Helsingissä ja Tampereella?
Erinomaisesti. Kaikki se runsaus, minkä säveltäjä Alan Menken loihti jo korvamadoiksi animaatioihin, häikäisee ja vetoaa toiseen potenssiin elävässä esityksessä.
Tampereella kapellimestari Martin Segerstråle on saanut terästää orkesteria kolmella Yhdysvalloista ja Englannista tilatulla puhaltajalla, Helsingissä Risto Kupiaisen johtama joukko on puhtaasti kotimainen. Notre Damen kellonsoittajassa vahvuutta äänimaisemaan luo Tampere Cappella -kuoro, joka on nerokkaasti sijoitettu laulamaan parvelta kivipatsaina.
Pienen Merenneidon englanninkielinen sanoitus on täynnä jekkua, johon Mikko Koivusalo on saanut suomennoksissaan Aalloissa siis -twistiä.
Jos on pakko asettaa makeiset paremmuusjärjestykseen, Helsingin karamelli on täyteläisempi. Sitä maistaisin vaikka pari kertaa uudestaan. Mielipiteeni on puhtaasti subjektiivinen ja perustuu omaan nukketeatteritaustaani. Ensi katsomalta jäi moni puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohta ja kalan evä tarkastamatta.
Uskon, että Pieni Merenneito muodostuu 2010-luvulla syntyneiden superelämykseksi teatterissa. Kihertävä ja odotuksen puhinassa itseään vääntävä lapsijoukko saa haluamansa. Takaani kuulunut kommentti ”tämä on ihaninta mitä olen nähnyt”, lausuttiin aidosta sydämestä.
Ja jos ohjaaja Samuel Harjanne halusi kaiken muun ohella kertoa väärässä kehossa olevan nuoren tarinan, hän taisi onnistua.
Anne Välinoro
INFO
Tampereen Teatteri: Alan Menken-Stephen Schwarz-Peter Parnell: Notre Damen kellonsoittaja. Perustuu Victor Hugon romaaniin ja Disney-elokuvan lauluihin. Suomennos Mikko Koivula. Ohjaus Georg Malvius, musiikin johto Martin Segerstråle, lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto, pukusuunnittelu Ellen Cairns, koreografi Adrienne Åbjörn, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu Ivan Bavard, Jaakko Virmavirta, videosuunnittelu Heikki Järvinen, kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström, nukkien suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola. Suomen kaksoisensi-ilta 13. ja 14.9.2019 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.
Helsingin kaupunginteatteri: Alan Menken-Howard Ashman-Glenn Slater-Dough Wright: Pieni Merenneito. Perustuu H. C. Andersenin satuun ja Disney-elokuvaan. Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila. Ohjaus Samuel Harjanne, kapellimestari Risto Kupiainen, koreografia Gunilla Olsson-Karlsson, lavastus Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava, valosuunnittelu Willian Iles, äänisuunnittelu Kai Poutanen, videosuunnittelu Toni Haaranen, naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen, nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd). Suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
