K
ansallisilla näyttämöillä on nyt menossa tuplasti totalitarismin, korruption, syrjinnän ja hyväksikäytön mekanismien analyysejä, kun sekä Kansallisteatteri että Kansallisooppera ovat tarttuneet George Orwellinvuonna 1945 julkaistuun klassikkoon Eläinten vallankumous
Faabeli kertoo eläinfarmista, jonka eläimet syrjäyttävät isäntänsä ja muodostavat animalismin aatetta noudattavan yhteisön, jossa kaikkien eläinten tulisi olla tasa-arvoisia mutta joka suistuu sikojen diktatuuriin. Piikki oli suoraan kohdistettu Stalinin Neuvostoliittoon, ja olikin jännittävää nähdä, millaisia yhteyksiä nykypäivään siitä vedetään.
Ei, Putinia ei nähdä näyttämöllä, ja oopperassa luetaan yhä painokoneen puskemaa Pravdaa eikä Trumpin Truth Socialia. Ei osoittelu ole tarpeenkaan, sillä sanoma kyllä käy ilmi muutenkin: miten vallanhimo alkaa jäytää ihanteita. Kansallisteatterissa lopputulos on niinkin karu kuin alistettujen joutuminen kaasukammioon. Oopperassa loppu jää auki.
Sanoma pureekin yhtä lailla, mutta nähtävät versiot ovat hyvin erilaisia – tyyliltään jopa vastakohtaisia. Michael Baranin ohjaus Kansallisteatteriin on minimalistinen ja ankara: eläinnaamioilla ei leikitä, vaan elinkautisvangit kertovat kahlehdittuina tarinaa. Alexander Raskatovin ooppera taas on maksimalistinen: eläimellisestä mellastuksesta otetaan kaikki irti, ja Damiano Michieletton ohjaus korostaa karnevalistista vaikutelmaa.
Vertailu on tietenkin vaikeaa, koska pieneen tilaan (Taivassali) tehty kompakti teatteri ja jättikoneistolla toimiva ooppera operoivat niin eri keinoin. Mutta kokonaiselämyksenä Kansallisteatterin esitys oli intensiivisempi ja kuristavampi, kun taas oopperassa laaja tyyliskaala ja irrotteleva ote korostivat tematiikan monimuotoisuutta ja mustaa huumoria.
Teatteriesitys on vakava, staattinen ja jopa opettavainen liitutaululle raapusteluineen. Orwellin tekstin faabelimaisuus ja huumori jäivät sivummalle. Toisaalta Baranin eheästä dramatisoinnista ooppera olisi voinut ottaa oppia, sillä se hieman hajoaa loppua kohti.
Silti se tapa, jolla Raskatov valjastaa kaikki musiikkiteatterin keinot käyttöön, on esityksenä vaikuttavaa. Esikuvina ovat olleet paitsi Shostakovitshin Nenä ja Schittken Elämää idiootin kanssa, myös Ligetin Suuri makaaberi. Ligetin tapaan Raskatov käyttää äärimmäisiä vokaalisia keinoja: koloratuurit, huudot, määkimiset, hirnumiset ja röhkimiset sysäävät laulajat taatusti ulos mukavuusalueiltaan. Tämän kauemmaksi ei bel cantosta pääse.
Orkesteriosuus on lyhytjännitteistä ja terävästi leikkaavaa, ja lainauksia on paljon, mm. Bellinin Normaa, Shostakovitshin viidettä sinfoniaa ja repäisevää foxtrotia. Mitä ihmismäisemmiksi eläimet tulevat, sitä melodisempaa musiikki on. Toisaalta se on myös sitä tylsempää onttoine vallankumouslauluineen. Orkesteriin kuuluvat muun muassa laajennettu perkussio-osasto, saksofonit, basso- ja sähkökitarat sekä cimbalom. Kapellimestari Bassem Akiki eritteli yksityiskohtien kirjon tarkasti ja loi esitykseen suuren energialatauksen.
Kummassakin esityksessä kauaksi jäävät Orwellin brittiläiset maatilat, sillä Kansallisteatterissa tapahtumapaikkana on vankila ja oopperassa teurastamo. Kumpikin luo tarkoituksellisen ahdistavan olon. Teatterissa vangit vertautuvat tuotantoeläinten kohtaloon, ja oopperassa roikkuvat häkit ja ruhot sekä lihaleikkurit muistuttavat siitä koko ajan. Tämä teema ei ole Orwellin kirjan keskiössä, mutta kyllä se tähän kauhujen galleriaan sopii.
Oopperassa hahmoja luonnehtivat puvut ja eläinnaamiot. Sikojen ilkeännäköiset naamiot alkavat tippua loppua kohden, kun he saavat yhä enemmän ihmisten piirteitä. Muut naamiot ovat lempeämpiä, ja kanat ja ankat viilettävät viattomina pienoismalleina. Thomas Wilhelmin koreografia ryhmittää joukkoja taitavasti joukkohysteriaan tai paniikkiin.
Sikojen manipulaatio tulee esiin alusta alkaen, kun sääntöjä muutellaan heidän itsekkäiden tarpeidensa mukaisesti. Orwellilla sikojen johtajapari Napoleon ja Snowball vertautuvat Staliniin ja Lev Trotskiin, joista jälkimmäinen häviää valtataistelun. Oopperassa hänen murhansakin näytetään. Lopussa sikojen päätös lähettää vanha työhevonen Boxer sairaalaan, joka itse asiassa on teurastamo, tuo mieleen vanhusten kohtelun hyvinvointivaltioissa.
Michieletto tekee heti ohjauksensa alussa selväksi ihmisten idioottimaisuuden, kun ympärikännissä oleva herra ja topakka rouva Jones (Mika Pohjonen ja Johanna Rusanen) temmeltävät farssityyliin. Roman Ialcicväritti Napoleonin kasvavaa kunnianhimoa uhkaavin sävyin, ja James Kryshakin tenori soi pelottavasti hänen komentajanaan Squealerina. Michael Gniffke luo heille vastakohdan idealistisena Snowballina.
Karl Laquit lauloi kahta roolia, vanha ja kyynistä aasi Benjaminina ja koketisti viettelevänä Miss Piggynä. Ilmeikäs kontratenori taipui hyvin kumpaankin. Holly Flackin korkeat äänet ällistyttivät turhamaisen ja tyhmän tamma Mollien roolissa, mutta hän hallitsee myös kieli poskessa viettelyn. Aarne Pelkosen jalo baritoni sopi sympaattisen työhevosen Boxerin rooliin, ja Jeni Packalen toi empatiaa hänen lajitoverinsa Cloverin rooliin.
Rooleja on hurja määrä, ja Kansallisoopperan vakituiset laulajat pääsevät kerrankin näyttämään näyttelijän kykyjään. Tuotanto on yhteinen Alankomaiden oopperan, Palermon Teatro Massimon ja Wienin valtionoopperan kanssa, joten solistikunta oli yhdistelmä tuotannon mukana matkaavia ja suomalaisia laulajia.
Kansallisteatterin näyttelijäkunta teki omaa Eläinten vallankumoustaan niin tiiviinä ensemblenä, että sieltä on vaikea nostaa esiin yksittäisiä hahmoja. Ei voinut kuin ihaillen seurata sitä, miten elävästi näinkin tiukasti rajatuissa puitteissa, vieri vieressä istuen, voi luoda persoonallisia karaktäärejä. Se on sitä teatterin ammattitaitoa.
Eläinten vallankumous Kansallisoopperassa. Musiikki Alexander Raskatov, musiikinjohto Bessem Akiki, ohjaus Damiano Michieletto, uusintaohjaus Meisje Barbara Hummel, lavastus Paolo Fantin, puvut Klaus Bruns, valaistus Alessandro Carletti, koreografia Thomas Wilhelm. Solistit, Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri ja Sibelius-lukion diskanttikuoro.
Eläinten vallankumous Kansallisteatterissa. Ohjaus ja dramatisointi Michael Baran, lavastus ja puvut Tarja Simone, valot ja videot Mikki Kunttu, musiikki Juhani Nuorvala.
