Pohjoismaisten musiikkipäivien avajaiskonsertin kantavana teemana olivat näkymät: maalaukset ja muunkinlaiset. Pohjoismaalaisten (tai täällä opiskelleiden) säveltäjien 2000- ja 2010-luvun teoksista koottu konsertti ei tarjonnut kokeilevinta uutta, mutta yksikään teoksista ei ollut myöskään lattea tai kliseinen; sävellyksellinen rikkaus helli korvaa. Klaus Mäkelän saaminen Helsingin kaupunginorkesterin johtajaksi myös istuutui mainiosti teemaan, onhan hän Ruotsin radion sinfoniaorkesterin päävierailija ja Oslon filharmonian seuraava ylikapellimestari.
Britta Byströmin Segelnde Stadt (2014) kuultiin nyt ensi kertaa Suomessa, ja voisi hyvin uumoilla, ettei kerta jää viimeiseksi. Paul Kleen samannimiseen maalaukseen perustuva teos ei ainoastaan nimellään vie ajatuksia Hayao Miyazakin piirroselokuviin, vaan maalailee myös niiden auditiivista vastinetta: riemastuttavaa, yksityskohtaista, odotuksia nostattavaa ja maisemallista ääntä. Alun kirkkaiden, staattistenkin sävyjen kanssa eli kerroksittain rytmisempää asiaa, joka sysäsi kevyesti teoksen kohti pistemäisempää rytmiikkaa. Harmoninen äänenväri kumarsi impressionismin suuntaan rytmisen liikkeen lainaillessa amerikkalaisilta jälkiminimalisteilta. Kappale oli jatkuvassa metamorfoosissa, jossa eri kerrokset toimivat suhteissa vuorotellen. Rauhallisten kudosten ylle kantautui tuulenpuuskien tavoin häivähdyksenomaisempia tapahtumia, ja etenkin vaskille Byström oli kirjoittanut maukkaita asioita. Mäkelä johti Segelnde Stadtin hieman pelkistetysti, mutta silti tarkasti, ja koko konsertin ajan oli hänen ennakointikykynsä ja käsiensä itsenäisyys nautinnollista katsottavaa. Alkuminuutin–puolentoista pienen henkisen huojuvuuden jälkeen orkesteri onnistui sulautumaan yhdeksi flow-organismiksi, ja säilytti sen hengen konsertin loppuun saakka.
Einojuhani Rautavaaran toinen sellokonsertto Towards the Horizon (2009) oli kolmeen taitteeseen jakautuva yksiosainen teos, joka rakentui pitkälle vuoropuheluksi sellon ja orkesterin välillä – vaikkei orkesteri selloa yksin jättänytkään. Pikemminkin sellisti johdatti orkesteria uusiin suuntiin, uusille teille, kenties kohti sitä horisonttia. Vai oliko sello se horisontti, tai orkesteri? Ken tietää. Solistina toimi Mäkelän entinen opettaja Marko Ylönen, jonka suoritus jätti ristiriitaisen olon: toisaalta hänen sointinsa oli pehmeää, lämmintä ja kirkasta, yhtenäisyydessään todella nautittavan kuuloista, ja linjat selkeitä, mutta ylemmän rekisterin nopeammissa paikoissa vire jäi epävakaaksi useammankin kerran. Finaaliteeman korkea ja hiljainen äärirekisteri oli kuitenkin varmaotteinen. HKO:n dynamiikanhallinta osoitti mainiosti yhtenäisyytensä, ja Mäkelä loihti jousistosta nautinnollisen piano pianissimon.
Perinteisen sinfonian sijaan jälkipuoliskolla kuultiin diptyykki ja kuusiosainen teos. Daníel Bjarnasonin kamariorkesterillinen Over Light Earth (2013) on hakenut inspiraatiotaan kahdesta maalauksesta: ensimmäinen osa (Mark Rothko, Dark Over Light Earth) alkoi haurailla parin sävelen väriyhdistelmien ja kaikujen tutkinnalla, jota korosti kahden pianistin ja kahden lyömäsoittajan sijoittuminen vastakkaiselle puolelle salia. Leijuvaa, ajantajun kadottavaa tunnelmaa höystivät tuuban ja kontrabassojen ajoittaiset murahdukset. Toinen osa (Jackson Pollock, Number 1) esitteli räiskyvän ja ripotellun kuvataiteellisen esikuvansa tavoin aivan jotain muuta, ja hieman uhkaavampaakin: useita eri väriyhdistelmiä, ryöpsähtäviä purkauksia ja Messiaen-häivähteisiä pianokommentteja. Osien keskinäinen suhde jäi niiden kiintoisuudesta huolimatta kuitenkin epäselväksi.
Viimeisenä kuultiin perulaisen, Sibelius-Akatemiallakin vuosituhannen alussa opiskelleen Jimmy Lópezin kuusijaksoinen Perú Negro, jota Mäkelä on (Rautavaaran konserton tavoin) johtanut aiemminkin. López on sanonut halunneensa siirtää maansa kansanperinteen estetiikan hänen oman sävelkielensä sisään, sisällyttäen teokseen viitteitä kansanlauluista. Kiinnostava konsepti ryöpsähti käyntiin fanfaarimaisin tunnelmin, joissa oli voimakas tanssillisuuden henki läsnä. Polyrytmien ja sekatahtilajien ryydittämänä sarja eteni äkäisellä draivilla, ja Mäkelä onnistui vyöryttämään orkesteriin valtavan intensiteetin ja energian. Hurmoksellisessa loppukiihkossa kaikki palaset olivat maagisesti paikallaan.
Santeri Kaipiainen
