Meidän festivaalin avajaisissa elegiaa ja ekologiaa

Muutos on tämän vuoden pääteema Tuusulanjärven kulttuuriympäristössä järjestettävässä Meidän festivaalissa, jonka taiteellisesta johdosta Kamus-kvartetti – Terhi Paldanius, Jukka Untamala, Jussi Tuhkanen ja Petja Kainulainen – ottivat viime vuonna kopin. 31 celsiusasteen ennätyshelteisenä sunnuntaina, esiintyjien ja yleisön hikoillessa yhtä lailla Pekka Halosen akatemian tiloissa, oli läsnä se muutoksista yleismaailmallisesti kriittisin eli ilmastonmuutos.

Samalla tavoin kuin Pekka Kuusisto omana johtajakautenaan, on myös Kamus heittänyt itseään voimakkaasti mukaan esiintyjäkaartiin, ja he avasivatkin pelin alateemalla Pelko tuntemattomasta. Missy Mazzoli (s. 1980) vaikuttaa olevan yksi kamarimusiikkikentän trendisäveltäjistä viime vuosien festivaaliohjelmistojen perusteella; kolmen vakituisen asukkaan kylässä oopperataloa pitäneestä rouvasta kertova Death Valley Junction oli useista säveltäjän kamariteoksista poiketen vailla ääninauhaa. Huiluäänten, sul ponticellojen ja glissandojen yhteiselosta hitaasti puhjennut teos pelaili nättien diatonisten harmonioiden epäennustettavilla vaihdoksilla ja hiljattaisella, blokkimaisesta muotoajattelusta kaukana olevalla metamorfoosilla kohti rytmisempää olemusta. Kuvataidestudioina toimivan rakennuksen aula-akustiikka korosti sellon alarekisteriä, mutta tiettyä yläsävelten täyteläisyyttä jäi korkeasta tilasta kaipaamaan.

Antropologi Miia Halme-Tuomisaaren puheenvuoro käsitteli elämän tuttuja kiinnekohtia, pelkoa ja uskallusta uusien roolien ääressä sekä ilmastovalintoja ja -ahdistuksia, jääden kuitenkin vaille selkeää muutokseen liittyvää lopputeesiä tai -toteamusta. Omanlaisensa teesi – nimittäin synteesi – löytyi sen jälkeen kuitenkin Wilhelm Stenhammarin vuonna 1916 sävelletystä kuudennesta ja viimeisestä jousikvartetosta. Romanttisin surun ja epävarman, piilevän ahdistuksen sävelin alkava teos luisuu sivuteemassa lähemmäs aikansa uusia virtauksia, kuin teos joutuisi ottamaan kantaa kahden maailman välillä, pitäen elegisesti kiinni vanhasta tutusta tonaalisuudesta, jonka uusi uhkaa kuitenkin koko ajan jyrätä alleen. Mikäli haluaa peilata teosvalintaa muutosteemaan, on kuin toisen osan rempseä kansanmusiikillinen olo ja kolmannen osan haikea romanttisuus olisivat ”uuden todellisuuden” kieltämistä ja torjuntaa. Finaali palasi jälleen alun vastakkainasetteluun kiihkeämpänä vivacena. Loistavaa konseptualisointia.

Harvoin Suomessa kuullun ruotsalaissäveltäjä Allan Petterssonin (1911–1980) konsertto viululle ja jousikvartetille vuodelta 1949 oli omanlaisensa outolintu, johon Kamus sai solistivieraakseen John Storgårdsin. Sooloviulu aloitti teoksen fraasein, jotka eivät antaneet vielä osviittaa teoksen peruspalikoista ja kielestä; myöhemmin paljastuivat sekä brutaalin ekspressionistiset että mykkäelokuvamaisen onomatopoieettiset eleet. Eklektinen kokonaisuus rakentui ennen kaikkea horisontaalisille linjoille, joiden polyfonia ei pahemmin tonaliteetista piitannut. Myöskään toisen osan laahustava kulkue ei tarjoillut mitään nättiä maanisessa hullunkiillossaan, joka oli lempeyden tai miellyttämisenhalun sijaan kuin arkaaisempaa aggressiota ja tuhoutumisen pelkoa. Sitä kuitenkin pystyi tarkkailemaan ulkopuolisena, kuin vieraan kulttuurin intensiivistä rituaalia, jossa Storgårds vuoroin solahti kvartetin viidenneksi jäseneksi ja vuoroin asettui sitä vastaan.

Temaattisesti helpolla ei päästänyt illan toinenkaan konsertti Kallio-Kuninkalan Leonora-salissa. Ahdistus-teema käynnistyi Neuvostoliitossa uransa tehneen puolanjuutalaisen Mieczysław Weinbergin (1919-1996) viulusonaatilla nro 6, joka oli tyyliltään jo kaukana neuvostovallan pakkomuotista. Petterssonin konserton tapaan Storgårdsin viulusoololla alkaneeseen teokseen saapui Joonas Ahosen piano sisään yksiäänisellä, viulunuottien väliin ujuttautuneella vastaäänellä luolassa kaikuvien pisaroiden tai kirpeiden vasaraniskujen tavoin. Säestys laajeni nykyjazzia henkiviksi soinnuiksi, joilla lyyrisempänä mukaan palannut viulu lepäsi hetken paetakseen jälleen asetettua harmoniaa. Vaihteleva ja vähäeleinen säestys oli mieleenpainuvaa; on ilahduttava taideteko kaivaa tällaisia tuntemattomampia säveltäjiä esille.

Ennen kuin Kamus esitti Seppo Pohjolan (s. 1965) viidennen jousikvarteton, oli puheenvuoro ympäristöahdistusta tutkivalla Panu Pihkalalla. Pihkala puhui erityisesti niistä reaktioista, kun ahdistus käy liian rankaksi käsitellä – ja Pohjolan teos liittyi sekin päällämme olevan tuhon läpityöstöön: paikalla ollut säveltäjä itse kertoi esipuheessaan, kuinka hän koki säveltäessään yhtäkkistä yhtymäkohtaa Vincent van Goghin traagisen elämän ja maapallon välillä. Teos oli Pohjolan mukaan kuin ”surutyötä tapahtuneen katastrofin jälkeen”, ja yllättävän rauhallinen alku olikin täynnä omituista irrallisuuden tunnetta vailla helposti tunnistettavia affekteja; kuin epätietoisuus siitä, mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella. Kauniiden melodioiden ja sointujen pilkahduksia häivähteli siellä täällä omaperäisessä sävelkielessä, jonka orkestroinnissa oli kuitenkin kvartettiperinne vahvasti läsnä. Ahdistus oli läsnä kuin tarkastelisi vierasta eläinlajia paniikissa, toiseuden lasien läpi, kunnes tuska puski lähellä loppua jo ymmärrettävämmin läpi ja teos päättyi pitkään unisonoon.

Viimeinen teos, Franz Schubertin pianotrio nro 2 Es-duuri, tuli valmiiksi Schubertin jo tietäessä kuolevansa pian. Teos kuitenkin oli kuin musiikillinen vastaus kysymykseen ”Mitä tekisit jos tietäisit kuolevasi huomenna?”: ahdistuksen sijaan Ahosen, viulisti Malin Bromanin ja sellisti Johannes Rostamon tulkinta oli täynnä hymyn huulille nostattavaa elämäniloa ja rempseyttä. Ensimmäisen osan kysyvät pizzicatot ja lyhyet jousten vetäisyt olivat kuin koira, joka odottaa lelun heittoa, ja mahdollinen synkkyys ohimeneviä pilviä korkeintaan hetken taivasta tummentamassa. Trion yhtenäisyys oli mainiota kuunneltavaa, ja tyylissä oli tiettyä maalaismaista kursailemattomuutta. Hidas toinen osa oli kuin tyynen hyväksynnän opettelua – silloin kun ei todella enää voi tehdä mitään – jota seurasi scherzoksi yllättävän viileä, myhäilevä osa. Finaali taitavine juoksutuksineen oli alkuosan tavoin potentiaalienergian kyllästämä elämän riemuvoitto. Saako tähän maailmanaikaan olla edes liian toiveikas? Kenties ei, mutta tätä elämää ja sen merkitystä voimme ja saamme juhlia sävelten voimin.

Santeri Kaipiainen

Korjaus 31.7.2019: Pohjolan kvartetto ei ollut kantaesitys.