Suomalaisyleisöllä on ollut etuoikeus seurata Grigori Sokolovin pianotaiteen kehitystä jo viiden vuosikymmenen ajan. Konserteista on tullut pyhyyttä kohti kurkottelevia rituaaleja, mitä korostavat hänen eleetön keskittymisensä ja kaiken ulkopuolisen – ehkä myös yleisön – pois sulkeminen.
Ohjelmiston osalta ja myös tempollisesti Sokolovin esitykset ovat säilyneet melko samanlaisina, mutta suurin muutos on tapahtunut dynamiikassa. Joskus 1990-luvulla Sibelius-Akatemian salissa hän jylisytteli voimalla, mutta viime aikoina pääpaino on ollut hiljaisissa sävyissä.
Samalla esimerkiksi hänen Beethoveninsa on muuttunut titaanisesta kamppailusta klassiseen sopusuhtaisuuden tavoitteluun. Tämä korostui hänen torstaisen Musiikkitalon konserttinsa avausnumerossa, Beethovenin sonaatissa nro 3 C.
Sokolov tuntui yrittävän karistaa sen yltä kaiken nuoruudentyöhön liittyvän uskaliaisuuden ja särmikkyyden. Hän kurkotteli täydellisellä soinnilla ja saumattomalla fraseerauksella yleispätevyyteen, joka kenen tahansa muun käsissä olisi saattanut muuttua tylsyydeksi.
Siitä ei suurmestarin otteissa tietenkään ollut pelkoa. Esitys oli täynnä sävyjä ja itsestään syntyvää musiikillista linjaa. Pelkkä makuasia on, että aivan minun Beethoveniani tämä ei ollut – kaipaan enemmän väittelyn railakasta henkeä.
Beethovenin Bagatelleja op 119 kuulee konsertissa harvemmin. Lyhyet kappaleet ovat päällisin puolin helppoja, mutta itse asiassa kaikkea muuta. Vaatii Sokolovin perspektiiviä tavoittaa niiden aforistinen tiiviys ja nivoa sinkoilevista ajatuksista kokonaisuus.
Niin hieno kuin Beethoven-osasto olikin, se jäi jälkipuoliskon ikimuistoisten Brahms-tulkintojen varjoon. Sokolov upposi syvälle Brahmsin myöhäistyylin intiimiin alakuloon op. 118:n ja 119:n pianokappaleissa, mutta silti niissä ei ollut mitään käpertynyttä.
Jälleen vertaus 1990-luvun muistoihin: tuolloin Sokolov soitti Brahmsia kuohuvammin, mutta nyt hän tarjosi hellien ja viipyilevien sävyjen mestaruutta, jonka veroista en muista juuri keneltäkään pianistilta kuulleeni. Pianon sointi läheni paikoitellen impressionismia – kuin vasaroita ei olisi ollutkaan – mutta silti kuohkeuden säilyttäen.
Soitto oli kuin unta menneestä onnesta, mutta ei silti haurasta vaan mitä suurimmassa määrin totta. Brahmsiin kuuluva synkopoiva linjan sitkeys säilyi joka hetki, ja pidättelevän pinnan alla soivat suuret tunteet. Rapsodia Es oli uhmakas loppukaneetti kokonaisuudelle.
Sääli, että juuri silloin kun saadaan kuulla tällaista nyanssien juhlaa, yleisö äityy yskimään melkein koko ajan.
Ylimääräisiä kuultiin tällä kertaa kuusi. Schubertin impromptu pysäytti ajan, ja Brahms-osaston maailmaan mestari palasi op. 117:n intermezzossa.
Samaa Chopinia ja Rameuta muistan kuulleeni Sokolovin encorena ennenkin, mutta Rahmaninovin Preludi op 32/12 antoi luvan toivoa, että hän jollain seuraavista konserteistaan soittaisi myös laajemman Rahmaninov-osion vaikka sitten wieniläisklassikkojen asemesta.
Bachin koraalipreludi päätti illan niin lopullisen tuntuisesti, että yleisökin ymmärsi, että nyt on aika palata kotiin. Tavataan jälleen samassa paikassa 9. kesäkuuta 2020.
Harri Kuusisaari
