Monumentit heräävät eloon

Busonin pianokonsertto ja Beethovenin Missa Solemnis ovat klassisen musiikin monumentteja, mutta aikansa kulttuurin lankoja vetävät yhteen myös Monteverdin Mariavesper ja korealainen Jongmyo Jeryeak -seremonia. Ne kuultiin Musikfest Berlinissä. 

Ferruccion Busonin pianokonsertto herättää pianistien keskuudessa tunteen Mount Everestille kiipeämisestä. Se on 70 minuuttia kestävä virtuoosikonserton ja sinfonian hybridi, jonka juuret ovat Brahmsin pianokonsertoissa, mutta joka kulkee pitkän matkan muinaisista kulttuureista futuristisiin näkyihin. Kaiken kukkuraksi se ylistää finaalinsa mieskuoron voimin Allahia Tanskan kansalliskirjailijan Adam Gottlob Oehlenschlägerin säkein. Tässä sitä on jo sisällöllistä pähkinää purtavaksi, puhumattakaan pianistisista haasteista, jotka eivät jää tekniseen vaativuuteen.

Silti Busonin kummallisessa mutta kiehtovassa visiossa on jotain, joka iskee tähän päivään. Konserton esityksiä on ollut aiempaa enemmän, ja Kirill Gerstein ja Sakari Oramo levyttivät sen hiljattain. Heidän loistava tallenteensa vaikutti kuunnellessa viimeiseltä sanalta teoksesta, mutta mitä vielä – pianokirjallisuuden järkäleiden parissa kunnostautunut Igor Levit meni vielä pidemmälle Rooman Santa Cecilian orkesterin ja Antonio Pappanon kanssa konserteissa, jotka kuultiin Hampurin Elbphilharmoniessa ja Berliinin Filharmoniassa, osana Musikfest Berliniä.

Busonin konserton ideamaailmasta saa kuvan jo partituurin kansilehteä tarkastelemalla. Se on kuvataiteilija Heinrich Voglerin tekemä ja esittelee nousevan auringon, kreikkalaisen temppelin, egyptiläisen haudan, sfinksin, feenikslinnun, savuavan tulivuoren, sypressejä ja Lähi-Idän muinaiskulttuureihin viittaavan kupolin. Busoni itse kertoo, että teos yhdistyy alussa kreikkalais-roomalaiseen ja kolmannessa osassa egyptiläiseen arkkitehtuuriin. Finaali taas assosioituu säveltäjän mielessä Babyloniaan.

Muinaiset kulttuurit olivat säveltäjälle tietenkin vain fantasiamatkan aineksia, mutta arkkitehtonis-symbolinen lähtökohta kyllä kuuluu musiikin rakenteissa ja jylhissä mielikuvissa. Egyptiläinen kuoleman kuvasto soi Pezzo serioso -osassa, ja Cantico-finaalissa mieskuoro huipentaa mystisen ilmapiirin. Lisztin Faust-sinfonia häämöttää taustalla. Silti teos viihtyy myös maallisissa maisemissa italialaisine kansanlauluineen. Se sisältää luontosymboliikkaa kuten ihmelintuja ja Vesuviuksen sypressejä ja intoutuu tarantella-tansseihin ja Rossinin oopperoiden hulvattomuuteen (neljäs osa, All’Italiana).

Teos poukkoilee maailmasta toiseen erilaisin tyylikatkelmin, mutta toisaalla se vakavoituu germaaniseen työstöön. Kolmea laveaa osaa erottaa kaksi scherzomaista osaa, ja onkin suoranainen ihme, miten tästä kaikesta muotoutuu koossa pysyvä rakenne. Busoni oli futuristisine manifesteineen katse eteenpäin, ja pianokonsertto tavallaan sopii nykyaikaan, jossa monityylisyys ja asioiden yllättävä yhdistely on arkipäivää.  

Pianistin rooli vaihtelee teoksessa koko ajan. Usein se heijastelee ja säestää orkesteria, joskus vain odottelee, mutta seuraavassa hetkessä se taas tekee irtioton sellaisin virtuoosisin purkauksin, ettei hurjempaa ole kuultu. Busonilla oli ilmeisiä vaikeuksia päättää, tekeekö hän taiturikonserttoa vai sinfoniaa, ja se näkyy myös partituurimerkinnöissä: alussa lukee ”Pianoforte principale” mutta lopussa ”Pfte obligato”.

Igor Levitin tulkinnan erityisyys on siinä, että hän ei pelkästään hallinnut monumentaalista muotoa ja äärimmäisyyksiä vaativaa tekniikkaa vaan pääsi sisälle myös teoksen henkisiin maailmoihin. Konserton alussa pianisti joutuu odottelemaan melko kauan sisääntuloaan, ja Levit näytti kuin pedolta vaanimassa saalistaan. Kun hän vihdoin pääsi massiivisten sointuotteiden pariin, flyygelin sointi kaikui kuin malmilouhoksessa.

Levitillä on laaja kosketuksellinen skaala: hän saa flyygelin jylisemään orkestraalisesti ilman, että tulee minkäänlaista mekaanisen kolistelun makua, ja hiljaisten tekstuurien esiin taikojana hän aivan erityinen. Hän pitää myös jyrkistä kontrasteista, ja esimerkiksi häneltä viimeksi kuulemissani Beethovenin sonaateissa lyyriset viipyilyt ja tiikerimäiset syöksyt tuntuivat jo liioitellulta efektisoitolta.

Busonin konsertossa kaikki nämä keinot löytävät luontevan paikkansa, siinä mikään ei ole liian ekstreemiä. Pianisti ei säästellyt virtuoosista energiaa, mutta seuraavassa hetkessä hän taas loihti esiin muinaisten temppelien majesteettisuutta, salaperäistä helinää ja italialaista teatraalisuutta. Antonio Pappano ja Santa Cecilian orkesteri ymmärsivät erinomaisesti tämän draamallisen puolen, joten dialogi toimi tasavertaisessa hengessä.

Igor Levitin piti soittaa Busonin konsertto Helsingissä RSO:n solistina kolme vuotta sitten, mutta korona tuli väliin. Toivottavasti uusi tilaisuus koittaa.

Beethovenin kontrapunktit tanssivat

Beethovenin Missa Solemnis on järkäle, jota on vaikea herättää henkiin. Periodiliikkeen pioneeri John Eliot Gardiner on harvoja, joilta se onnistuu. Hänellä on siihen pitkä perspektiivi, ja jo 1980-luvun levytyksessään hän laittoi kontrapunktit tanssimaan kirkkaalla ja liikkuvalla otteella.

Kun hän nyt Musikfest Berlinissä palasi teokseen tuttujen voimiensa eli Monteverdi-kuoron ja Vallankumouksen ja romantiikan ajan orkesterin kera, kokemus kuului esityksessä, mutta humaanista eetoksesta ei ollut hävinnyt yhtään.

Vaikka Missa Solemnis on sävelletty katoliseen messukaavaan, sillä ei ole kirkollisuuden kanssa paljoakaan tekemistä. Gardiner teki siitä enemmänkin sinfonisen draaman, jossa säveltäjä kampailee uskon ja epäilyn, armonanelun ja voitontunteen välillä.

Jo Kyrien alussa Monteverdi-kuoron hivelevän puhdas ja intonaatioltaan selkeä laulu teki selväksi, että nyt ei mitellä voimalla vaan laadulla, ja Beethovenin ajan periodisoittimet loivat henkiselle mittelölle oikeat mittasuhteet. Kaikki yksityiskohdat kuuluvat ja puhuttelivat. Puupuhaltimien intiimiys korosti musiikin inhimillisiä puolia, ja vasketkin raikuivat karakteristisina ja yläsävelrikkaina.

Gloriassa ponnekkaat ja lyyriset taiteet vaihtelivat äkkijyrkästi. Credon huipennus, ristiinnaulitsemisen kuvaus, soi pysähdyttävän hiljaa, ja sitten vaskien kaukaiset fanfaarit julistivat ylösnousemusta tavalla, joka selvästi muistutti vapautusooppera Fidelion loppukäännettä. En muissa tulkinnoissa muista kuulleeni näin selvää Fidelio-assosiaatiota.

Et incarnatus est -osassa huilujen trillit kuvasivat Marian pään yllä lentelevää kyyhkystä, ja raivoisat kaksoisfuugat soivat huipputempoissa. Sanctuksen yksilöllinen armon anelu korostui, ja Benedictus soi kuin toisesta maailmasta. Agnus Deissä Beethoven kutsuu ”ulkoista ja sisäistä rauhaa”, mutta Gardiner piti tiukasta otteestaan kiinni, mikä loi pakottavuuden tunnetta. Coda naulasi lopputuloksen kuin vasaralla.

Solistikvartetissa lauloivat Lucy Crowe, Ann Hallenberg, Giovanni Sala ja William Thomas. Pieni näkemysero tuntui, sillä naiset lauloivat ilman vibratoa ja miehet rehevällä oopperaäänellä.

Monteverdin rakkauden ylistys

Gardinerin tiukan Beethovenin jälkeen oli vapauttavaa kuulla toisen historiallisten esityskäytäntöjen pioneerin Philippe Herreweghen ja hänen Collegium Vocale Gent -yhtyeensä tulkintaa Monteverdin Mariavesperistä. Tästäkin teoksesta halutessaan saa monumentaalisen – olihan se todennäköisesti säveltäjän työnäyte aseman saamiseksi Roomassa, ja hän kokoaa siinä kaiken renessanssipolyfonian perinteen ja yhdistää sitä uuteen, yksilökeskeiseen aikaan.

Herreweghe kuitenkin karisti kannoiltaan kaiken näytöshalun ja lähestyi teosta intiimisti ja inhimillisesti. Keskiössä olivat kahdeksan sooloääntä, jota tuki pienehkö kuoro, jolle jaettiin antifoneja ja tuhdimpaa polyfoniaa. Orkesteri sulautui laulajistoon saumattomasti – en ole ennen kuullut kornetteja, sinkkejä ja pasuunoita näin vokaalisen taipuisina ja pehmeinä. Paikoin gregoriaaninen cantus firmus oli jaettu konsertoiville soolosoittimille.

Neitsyt Marian ylistys käsittää antifoneja, psalmeja, hymnejä, soololaulajille tehtyjä ”konserttoja” ja lopuksi majesteettisen Magnificatin, joka sitoo kaikki langat yhteen. Teoksen kaksi eri maailmaa, polyfoninen ”prima prattica” ja oopperallinen ”seconda prattica” eroavat useissa esityksissä jyrkemmin kuin nyt, sillä Herreweghe tuntuu sitovan ne samaksi rakkauden julistukseksi.

Koristeelliset ja aistillisesti venyttelevät soolo- ja duo-osat kuten Duo Seraphim ja Nigra sum tuovat tämän sanoman ehkä nykyihmistä lähimmäksi, mutta Mariavesperin perimmäinen taika on kuitenkin sen monimuotoisuudessa. Herregewhen joukkojen käsissä se sai harmonisen ja sisäisesti voimallisen yleisilmeen.

Jylhä korealainen seremonia

Uskonnollisperäisten musiikillisten suurteosten pariin voi lukea myös korealaisen Jongmyo Jeryeak -seremonian, sillä vaikka se ei ole konserttikappale vaan kuninkaallinen esi-isien palvontarituaali, niin ei se enää alkuperäisessä funktiossaan Etelä-Koreassakaan elä vaan museoituna perinteenä.

Suomessa tämä museoitu-sana herättää heti epäluuloja – eihän sellaista saa olla, vaan perinteitä täytyy meillä yhdistellä ja modernisoida, vähintään nyt sähköä ja teknobiittiä mukaan. Etelä-Koreassa ja Japanissa ei onneksi ajatella niin, muuten ikivanhat, usein kiinalaisperäiset esittävän taiteen muodot olisivat hävinneet maapallolta.

Filharmoniassa nähty esitys on korealaisen kulttuurin keskeisen instituution, Kansallisen Gugak-keskuksen tarjoama, ja se toi lavalle komean joukon perinnesoittimien soittajia, laulajia ja tanssijoita majesteettisessa pukuloistossaan. Seremonian alkuperä on Goryeo-dynastiassa (918–1392), mutta se kiteytyi Joseon-dynastian (1392–1910) aikana. Siinä kunnioitetaan esi-isiä ja ylistetään hyveellisyyttä ja voittoa vihollisista kokonaistaideteoksen keinoin.

Jylhä, kungfutselaisen ankara ja majesteettinen esitys laittaa hentoääniset kieli- ja jousisoittimet ja puupuhaltimet yhteen niin, että ne usein peittyvät näyttävien rumpu- ja gongipatteristojen ja torvien alle, mutta jos korvaa herkistää, yksityiskohtien ja värien runsaus juovuttaa. Maaginen esitys – paatoksessaan ja paikoin myös sotaisuudessaan aivan muuta kuin näkemäni japanilaiset gagakut, jotka ovat peräisin vielä vanhemmalta ajalta.

Ainut asia, joka pami mietityttämään, olivat tanssijoiden liikkeet, jotka muistuttivat paikoin enemmän kiinalaista vallankumousbalettia kuin mitään näkemääni vanhaa aasialaista traditiota. Mutta tässä täytyy tunnustaa kompetenssini rajallisuus ja luottaa siihen, mitä spesialistit tekevät.